Hae tästä blogista

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Maailma lukuhaasteeseen osallistujan silmin


Lukuhaasteen alussa oli helppoa sijoittaa lukemansa kirjat johonkin haasteen kohtaan, mutta pikkuhiljaa alkaa homma kääntyä toisin päin ja tyhjät haastekohdat alkavat ohjata kirjavalintoja. Hyvä! Sehän se haasteen idea juuri onkin, hus pois vaan omalta mukavuusalueelta. Sillä lailla sitä saattaa päätyä lukemaan kirjoja mitkä menevät ihon alle ja jättävät jälkiä omaan ajatteluun tai tunteisiin.  

Tässä seuraavat omat sijoittelut:

29 Kirjan päähenkilö osaa jotain mitä haluat oppia; Sisko Koskiniemi – Kääntöpuolella lapsuus

Joskus minä vihaan ihmisiä. Asiakkaita. Joskus minä säälin niitä. Joskus jopa suren niiden takia. Mutta enää vuosiin en ole öisin valvonut ja niitä ajatellut. Ne vain siirtää mielestään pois, jollakin lailla ne lakkaavat olemasta. On vissiin epäinhimillistä sanoa, mutta välittämisellä, rakkaudella ja muulla hölynpölyllä ei tätä työtä tehdä. Tunteet on siirrettävä syrjään, käytettävä niitä vain omien ihmisten kanssa. Työ pitää hoitaa ilman tunteilua. 


Kääntöpuolella lapsuus on romaani, joka sijoittuu sosiaalityön  ja erityisesti lastensuojelun maailmaan. Kirjailija on kirjan päähenkilön tavoin varsinaiselta ammatiltaan sosiaalityöntekijä.  

Luin tämän Koskiniemen kirjan jo kuukausia sitten, mutten osannut päättää mihin haastekohtaan lukukokemuksen sijoittaisin. Sen verran syvän muistijäljen kirja kuitenkin jätti, että halusin sijoittaa sen haasteeseen vaikka sitten väkisin.  Eikä tämä vallan väärään paikkaan loppujen lopulta sijoitukaan. 
Itse olen viime vuosina joutunut opintojen, harjoittelujen ja töidenkin takia paljon miettimään omaa ammatillisuuttani suhteessa asiakkaisiin, jotka ovat hyvin heikossa ja haavoittuvassa asemassa. Kirjan tarjoama oivallus auttajan ja autettavan välisestä suhteesta pätee toki elämässä yleisemminkin; empaattisuus jotakuta kohtaan ei tarkoita, että täytyy mennä toisen tunnetilaan mukaan voivotellen ja vaikeroiden. Tunnetiloilla on taipumus tarttua. Elämää helpottaa kun tämän asian tiedostaa, niin työssä kuin yksityisestikin.  Painokasta  ja  (paikoin inho-) realistista kuvausta meille monelle vieraasta arjesta, mutta ilman tippaakaan sensaatiohakuisuutta, suosittelen ehdottomasti!

Olkaa lempeitä näille lapsille, heidän maailmanloppunsa on nyt.


17  Kannessa on sinistä ja valkoista; Anthony Doerr – Kaikki se valo jota emme näe

Avatkaa silmänne ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran.


KSVJEN (heh, ärsyttävää tämmöinen teholyhentäminen) on kirja jonka vaivattomasti voisi sijoittaa varmaan ainakin kymmeneen haastekohtaan, mutta kuittaan tällä tylsästi  sinivalkoisuus -kohdan. Itse kirjassa ei puolestaan ole mitään tylsää tai mitätöntä. KSVJEN on tähänastisen lukuhaasteen suurin helmi. En yhtään ihmettele sitä hehkutusta jota tästä esikoisteoksesta on kirjablogeissa pidetty.

Olen lukenut monia II  maailmansodan aikaiseen Saksaan tavalla tai toisella sijoittuvia kirjoja, pyrkimyksenä edes jotenkin tajuta miten valtakunnan tason pahuus tuntui ja näkyi  yksittäisten ihmisten arjessa.   Kirjan nuori saksalainen Werner on kolmannessa valtakunnassa kuin sammakko kiehuvassa vedessä; kiehuvaan veteen pudotettu sammakko hyppää sieltä pois, mutta viileään veteen laitettu sammakko  päätyy hiljalleen  kiehumaan veden kuumetessa.

Keskellä sotaa ei juuri ole tilaa valinnoille, mutta jokainen tulee edustaneeksi jotain. On saksalaisia ja ranskalaisia; on opportunisteja ja hiljaisia kapinoijia; on taistelijoita ja kohtaloonsa tyytyviä. On niitä, jotka lähtevät, ja niitä, jotka jäävät odottamaan.

Nykyajan viestintäteknologiaan tottuneelle kirja muistuttaa upeasti radion merkityksestä edellisten sukupolvien elämässä ja erityisesti poikkeusolosuhteissa. Radioaallot kuljettivat tärkeää tietoa. Sodan sytyttyä radioasemia alkoi kadota. Radiolinkkiantennit olivat kuin kynttilänliekkejä, joita sodan sytyttyä suuri sormi ja peukalo nipistivät yksitellen sammuksiin.

Kuinka ihmeellisen joutavaa on rakentaa loisteliaita rakennuksia, säveltää musiikkia, laulaa lauluja, painaa valtaviin kirjoihin värikkäitä linnunkuvia, kun ajattelee maailman järisyttävää kaiken nielevää välinpitämättömyyttä – mitä pyrkimyksiä ihmisillä onkaan! Miksi vaivautua säveltämään musiikkia, kun hiljaisuus ja tuuli ovat niin paljon valtavampia? Miksi sytyttää lamppuja, kun pimeys tulee väistämättä ne sammuttamaan.

Kirja on synkästä kehyksestään huolimatta hyvin toiveikas ja kaunis kertomus. Vaikka pimeys välillä sammuttaa lamppuja on kaikki se valo jota emme näe, silti olemassa.

40 Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä;  Jeremy Clarkson – Maailma Jeremy Clarksonin mukaan.

En jaksa enää snobbailla, Rembrandt – missä on uloskäynti?

Tämä kirja tarttui kirjastosta mukaan, koska mies tykkää katsoa Top Gearia.
Ajattelin, että häntä kiinnostaisi tutustua Jeremy Clarksonin ajatuksiin kirjallisessakin muodossa. Luin kirjan kuitenkin ensin itse ja luultavasti kannan sen nyt  kiireesti ja vähän äänin takaisin kirjastoon.  

Briteissä kirja julkaistiin pian  sen jälkeen kun BBC oli antanut potkut sammakoita suustaan alituiseen päästelevälle juontajalle. Kirja on selvästi kyhätty kiireellä, potkujen julkisuusarvo on haluttu hyödyntää maksimaalisesti. Sisältö on suurimmaksi osaksi  alun perin ilmestynyt kolumneina Sunday Times -lehdessä. Suomalaiselle lukijalle brittien sisäpolitiikan puiminen ei anna juuri mitään.

Clarkson ei arastele ottaa kantaa kaikkiin mahdollisiin inhimillisen elämän osa-alueisiin. Hän rymistelee  eri aihealueiden läpi  kuin norsu posliinikaupassa. Pahinta mahdollista typeryyttä hänelle edustavat kaikenmaailman nillittäjät; etunenässä työsuojeluhenkilöt ja luonnonsuojelijat. 

Clarkson on myös A-luokan besserwisseri, varsinainen kaikkien alojen asiantuntija. Yksi kirjan ärsyttävimmistä ominaisuuksista on runsas näennäisen spontaani julkkisnimien tiputtelu. Jos jossain Clarkson on mielestäni erityisen taitava, olkoon se itsekehun naamioimisessa itseironiaksi.  Jeremy Clarksonin maailma on maskuliininen, sovinistinen, vanhanaikainen; sanalla sanoen tympeä ja itselleni kaukainen. Todellakin toivon, että edustan toisenlaista kulttuuria kuin kirjailija.

Toki reiluuden nimissä myönnettävä, että oli kirjassa sentään joitain osuviakin oivalluksia, kuten kolumni snobismigeenistä. Se juttu kun matkalla ollessasi haluat oikeasti istua oluella ja syödä pizzaa, mutta snobbailugeeni pistää vierailemaan esimerkiksi museossa.. Clarkson käyttää tässä kohtaa otsikossa Rembrandtin nimeä, meidän perheessä tilalle voisi vaihtaa Van Goghin nimen (Kyseessä on perheen sisäinen pitkittynyt vitsi Van Goghin Auringonkukat -maalauksen näkemisestä Lontoon National Galleryssa).


30 Kirjan nimessä on tunne;  Patricia Wood – Onnenpoika

Olin niin väsynyt etten jaksanut pomppia koneessa. Tuntui kuin olisin kuluttanut kaiken hauskuuden loppuelämäkseni. Mietin sitä koko kotimatkan. Että meille kaikille on annettu elämäämme varten tietty määrä hauskuutta, niin kuin tietynlaiset aivotkin. Toiset säästävät omaansa vanhuuteen saakka ja toiset taas kuluttavat heti kaiken elämänsä alussa. Minä kulutan oman hauskuusannokseni keski-iässä.

Onnenpoika on Patricia Woodin esikoiskirja.  Etuliepeen mukaan Woodin
innoittajana ovat olleet omat kokemukset monimuotoisesta oppimisesta sekä perheen lottovoitto kirjailijan lapsuudessa.  Onnenpoika on tarina kasvamisesta, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisenä ihmiselle olemisesta. Niin ja siitä miten raha ei ehkä tuo onnea mutta se voi tuoda perheen lähelle.    Tarina on herkkä, optimistinen ja opettavainen. Perrry O. Crandall on todellakin onnenpoika. 

Tätä kirjaa suosittelen mielelläni muillekin luettavaksi, mutta niin kuin Perryn mummilla oli tapana sanoa; toisia pitää kuunnella ja toisia ei, ja kaikista vaikeinta on osata erottaa ne toisistaan.

3 Suomalainen klassikkokirja; Marjatta Kurenniemi - Onneli ja Anneli ja nukutuskello

Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat ovat kuuluneet oman lapsuuteni suosikkeihin ja nyt luen niitä mielelläni työlapsille. Jostain kummallisesta syystä Onneli ja Anneli ja nukutuskello oli kuitenkin mennyt minulta kokonaan ohi.

1970-luvulla ilmestynyt  Onneli, Anneli ja nukutuskello ottaa kantaa ympäristökysymyksiin. Ajan hengen mukaisesti ympäristöongelmat ovat paikannettavissa. Moottoritie ja saastuttava tehdas uhkaavat  Kissanmintun kaupunkia ja Vappusen sisarusten puutarhaa. Paha saa palkkansa kun neuvokkaat tytöt ja Vekotiinus Vappunen pelastavat Ruusukujan idyllin.  

Nukutuskello on ilmestynyt juuri siihen aikaan jolloin lastenkirjallisuudessa alkoi nopea siirtyminen luonnosta ja maalta kohti kaupunkeja ja ihmisten luomia elinympäristöjä.  Kun vielä 1970-luvun alkuvuosina kirjojen pääasiallisena tapahtumapaikkana tai juonen kannalta keskeisinä toimijoina olivat luonto ja eläimet, 1970-luvun puolivälistä eteenpäin kuvitus ja tapahtumat keskittyvät yhä enemmän kaupunkeihin, rakennusten sisätiloihin ja muihin ihmisen luomiin elinympäristöihin.  Jännää muuten miten lastenkirjallisuudessa näkyy  aikuistenkirjallisuutta paljon selvemmin erilaiset trendit.



Haaste on puolivälissä; 25 kohtaa on nyt täynnä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti