Hae tästä blogista

maanantai 18. syyskuuta 2017

Nokipainanta


Tulin vain nopeasti huikkaamaan kivasta syksyisestä tekniikasta, mihin törmäsin Lumisiivet -blogissa. Nimittäin nokipainannasta. 


Syksyllä olisi kiva ikuistaa kauniita lehtiä painamalla niitä paperille, kartongille tai kankaalle. Pullo- tai kangasvärejä käyttämällä lopputulos muistuttaa kuitenkin useimmiten päiväkotiaskarteluja kuin kaunista herbaariota.

Noella painamalla lehden muoto, rakenne ja yksityiskohdat toistuvat niin tarkasti, että herkän kaunis painojälki on sellaisenaan kehystämisvalmis. Tai käytettävissä vaikka kutsu- tai paikkakorttien materiaaliksi.

Siispä nokeamaan.

Painamisessa tarvittavaa nokea saa näppärästi kun levittää hieman ruokaöljyä kaakelilaatan pinnalle. Tämän jälkeen laattaa kuumennetaan kynttilän liekissä, jolloin öljytty pinta mustuu.


Lehdet sitten  sivellään tai tuputetaan alapuolelta tällä noella. Noettu lehti painetaan halutulle alustalle, esimerkiksi kartongille tai vaikka kirjan sivulle. Myös vanerille  voi nokipainaa. Tässä vaiheessa kannattaa panna lehden päälle pala talous- tai leivinpaperia ja silitellä varovasti lehteä alustaansa.  Noen joukossa on sen verran öljyä, että noki imeytyy  painoalustana käytettyyn materiaaliin eikä tahraa tai leviä.

Tästä se lähtee; lehtiherbaarion koostaminen. 


maanantai 11. syyskuuta 2017

Suolaa, suolaa enemmän suolaa

.. eli bling-överit


Vintagentin lyhyessä mutta loistokkaassa elämänkaaressa alkaa hiljalleen muodostua suoranaisia perinteitä. Yksi  sellainen on joka syyskuinen käpykranssi.

Vintagentin ensimmäisenä syksynä kranssikävyt uivat kloriitissa ja jos eivät nyt ihan valkoisiksi muuttuneet, niin vaaleammiksi kuitenkin.  Täällä siitä vuosikertabukeesta enemmän juttua…
 
2015


Viime syksynä mentiin toiseen äärilaitaan eli kranssin kävyt tummentuivat pulahduksella mustaan saunavahaan. Vuosikertakranssi 2016 on puolestaan esitelty tarkemmin täällä.
 
2016


Käpykranssien kanssa on siis kuljettu värien ääripäästä toiseen; vähän niin kuin jing ja jang . Olkoon nyt sitten vuorossa BLING!
 
2017


Kranssiin käytetyt kävyt on tänä vuonna poimittu meren rannalta, siksi ne olivat jo valmiiksi mukavan harmaita. Pohjana toimi vanhan kouluvihon rautalankakierre paperilla ja maalarinteipillä vahvistettuna. 


Halusin tällä kertaa kranssiin kiiltoa ja kimallusta, mutten maalattuna pintana vaan kuorrutteena. Siispä suihkuttelin valmiin kranssin liimalla, minkä  jälkeen `maustoin`  kranssin  suola- ja pippurimyllyä pyörittämällä. Toinen vaihtoehto olisi ollut ripotella sokeria käpyjen päälle. Ajatus jonkun tulkku- tai tilhiparven sokeriövereistä meidän kynnyksellä kuitenkin jännitti, joten sokerin sijaan siis suolakuorrute.  


Muutenkin suola tuntuu toimivan kimalteena paremmin koska myllystä rouhitun merisuolan kidekoko vaihtelee kivasti. Vähän turhan talvinenhan tämä vuosikertatuotos vielä on. Pitänee ehkä laittaa vielä varastoon hetkeksi  odottamaan juhlakautta.  




PS. Tiedätkö muuten mistä otsikon hokema on peräisin? Kyseessä on Sirkus Papukaijan taikurin fakiiri Kronblomin taikasanat. Hokema taisi syntyä 60-luvun alkuvuosina. Myöhemmille televisioviihteen katsojille lause tuli tutuksi Pirkka Pekka Peteliuksen suusta Velipuolikuussa. Jos tiesit, ansaitset  10 pistettä ja papukaijamerkin. Sekin sanonta on muuten lähtöisin Sirkus Papukaija -lastenohjelmasta.


maanantai 4. syyskuuta 2017

Peurajahdissa


Keväällä julkaistiin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Pirkka-kestokassit, joissa oli kuvituksena suomalaista luontoa ja eläimiä. Kuvat on ottanut oravakuiskaajaksikin kutsuttu nuori suomalainen luontokuvaaja Konsta Punkka. Pirkan kestokasseja koristamaan pääsivät Konstan kuvista karhu ja peura sekä mäntymetsä ja talvimaisema.  Kaikista  itsenäisyyden juhlavuoden tuotteista nämä ovat ehdottomasti minulle se mieleenpainunein tapa juhlistaa Suomea ja suomalaisuutta.   


Vasta 23-vuotiaan Konstan huikean hienot eläin- ja luontokuvat ovat nostaneet nuoren miehen Suomen seuratuimmaksi instagram-tähdeksi. Yli miljoonan (!!!)  seuraajan joukossa on mm. Jennifer Lopez, joka päätyi otsikoihin lisättyään luvatta yhden Konsta Punkan kuvan omalle tililleen. Nuoren valokuvaajan instagram-tili löytyy tunnuksella @kpunkka. Instagram-tili on tulvillaan toinen toistaan herkempiä ja käsittämättömän upeita luonto- ja eläinkuvia, huh, kannattaa käydä katsomassa ja ryhtyä seuraajaksi.



Kestokassiuutisen nähtyäni olen koko kesän ajan kiertänyt erikokoisia k-kauppoja, tavoitteena löytää nämä nimenomaiset kassit. Välillä meinasi jo usko loppua kesken, kun kasseja ei vaan tullut vastaan. Luultavasti kestokassien menekki pääsi yllättämään kauppiaat. 



Vaan nyt viimein onnisti! Perjantain mökkireissulla pysähdyimme herkkuostoksille Kemiön K-markettiin ja siellähän ne muovikassipinojen alta vihdoin viimein pilkistivät,  peura sekä karhu.


Ostin samantein molempia kasseja kaksi. Toiset kappaleet päätyivät heti mökkireissun jälkeen kehyksissä seinälle.   

Toisista kestokasseista ompelen läppärinsuojuksen, vahvistan vain kuvat kristallimuovilla ja huristelen läppärin kokoiseksi suorakulmioksi. Vetskarin ompelussa saatan tarvita vähän apua.. 


K-kuluttajapalvelusta muuten vinkattiin, että jos kasseja ei oman k-kaupan valikoimista löydy, kannattaa pyytää henkilökuntaa tilaamaan niitä.
Pirkka iso kestokassi peura. Kuva K-Ruoka -sivusto


PS. Kiltit kiltit Pirkka-ihmiset; voitteko koittaa tehdä Konsta Punkan kanssa jatkosopimuksen vähintään kettu-aiheisesta kestokassista, pliis!! Joku oravakuvakin olis kiva tai mäyrä..

maanantai 28. elokuuta 2017

Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin



Huoh, lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin. Ja lukea.  Tässä Helmet – lukuhaasteen seuraavat sijoittelut.

31 Fantasiakirja; Ramsom Riggs - Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille


”Olin jumaloinut isoisää. Hänessä oli jotain sellaista johon minä halusin uskoa ~ Papan tarinat olivat todistaneet minulle, että maailmassa oli jotain ihmeellistä. Vielä senkin jälkeen, kun olin lakannut uskomasta tarinoihin, isoisässä itsessään oli ollut jotain maagista. Että joku oli käynyt läpi kaikki ne kauhut ja nähnyt ihmisen pahuuden suurimmillaan, että jonkun elämä oli mullistunut sillä tavalla raiteiltaan ja silti tämä joku oli selviytynyt ja pysynyt hyvänä, rohkeana ihmisenä – siinä oli jotain taianomaista.”

Etukäteen ajateltuna tämä kohta oli minulle suurin haaste. En lue fantasiakirjallisuutta, piste. En ole lukenut edes Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjoja. Ainoat ikinä lukemani fantasiakirjallisuuteen edes jotenkin luettavat kirjat lienevät Harry Potterit, mutta nekin kaikki on luettu jo aikoja sitten.  Sitäpaitsi oman  säännön takia en haasteeseen uudelleenlukuja hyväksy.  
 
Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille valikoitui lukulistalle mielenkiintoisten valokuvien tähden, vaikka kirjan lukeminen vähän jännittikin. Eriskummalliset ja pikkaisen puistattavat aidot vintagekuvat kuljettavat tarinaa eteenpäin. Olisi mielenkiintoista lukea kirjan syntyprosessista, kumpi oli ensin, kuvat vai tarina?

Ovatko suurimmat hirviöt tässä todellisuudessa ja niin tavallisen näköisiä ettei niiden todellista luontoa voi tunnistaa ennen kuin on liian myöhäistä vai toisen todellisuuden heti tunnistettavissa olevat hirviöt? Eli vaikka kirjassa liikutaankin fantasiamaailmassa, on tekstistä luettavissa viittauksia myös nykytodellisuuteen.

En siis ehdottomasti olisi tähän kirjaan ilman lukuhaastetta koskenut, ja se olisi ollut kyllä harmi. Jännä lukukokemus ja selkeä poistuminen omalta lukumukavuusalueelta. Hyvä minä!

Ps. Loppu mustekalalonkeroisine hirviöineen toi vahvan mielleyhtymän Pirates of Caribbeanin Lentävän hollantilaisen kapteeni Davy Jonesiin.  

12 Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja; Jani Toivola -  Musta tulee isona valkoinen.


”Ainakin kuvitelmissani elämäni on ollut yhtä loputonta musiikkivideota, jossa kaikki on mahdollista, maisemat ja tyylilajit vaihtuvat ja maailman mankka soi täydellä volyymilla.”


En haluaisi stereotypisesti sijoittaa Jani Toivolan kirjaa poliitikosta kertovaksi kirjaksi, mutta koska tähän haastepaikkaan ei ole erityistä tunkua niin päädyin sitten täyttämään kohdan tällä elämänkerrallisella tarinalla. Jani Toivolan elämänkerrallinen kirja on kuitenkin niin paljon enemmän kuin poliitikkopuheenvuoro. Itse asiassa kirja kertoo vain hyvin vähän poliitikko-Janista ja sitäkin enemmän häpeästä, pelosta, ulkopuolisuudesta, erilaisuudesta ja samanlaisuudesta sekä ihmisenä olemisesta ja identiteetin muodostumisesta. Kirja on paitsi henkilökohtainen tarina, myös laajakatseisesti kirjoitettu ajankuva suomalaisista, suomalaisuudesta ja yhteiskunnastamme.  Toivola puhuu kirjassa paljon siitä miten suurimmat ulkopuolisuuden kokemukset eivät synny sanoista ja teoista vaan kanssaihmisten puhumattomuudesta ja ohi katsomisesta. Mieluummin siis vaikka miten haparoiva ja kömpelö yritys aitoon vuorovaikutukseen kuin hiljaisuus ja ohittaminen.  Hiljaisuutta vastaan kun on vaikea argumentoida.  
Lukuhaasteen tähänastisia helmiä, suosittelen!

37 Kirja kirjailijalta jonka tuotantoon kuuluu yli 20 kirjaa; Laila Hietamies - Syksyksi kotiin


Syksyksi kotiin on seitsenosaisen  Lehmusten kaupunki -sarjan 4. osa. En tiennyt sitä aloittaessani kirjaa lukemaan. Olo oli kuin olisi pudonnut keskelle jonkun muun sukutapaamista. Menneitä tapahtumia ei suuremmin pohjustettu, kunhan on näköjään jatkettu kirjoittamista siitä mihin 25 vuotta aiemmin edellisessä osassa on jääty. Vaikka siis sarjan kirjojen kirjoittamisen välillä on kulunut vuosikymmeniä, itse kirjan tapahtumat jatkuvat suorana jatkumona edelliselle kirjalle.

Sodan aikaiset olosuhteet (erityisesti kotirintamalla) on kuvattu kirjassa hyvin elävästi, mutta itse tarina ja henkilöt eivät sytyttänyt niin paljon, että kiinnostaisi lukea sarjan kirjoja enempää. Sodan kuvaus on minusta tässä kirjassa liian särmätöntä, selvästi suurelle yleisölle ja vanhemmille ikäluokille suunnattua kirjallisuutta.

Henkilögalleriaakin vaivaa minusta turhan suuri tyypittely. Ratsumestari Leppäniemen löyhämoraaliselle punapäävaimolle olisin suonut isomman roolin kirjassa.  Johan noita hyveellisiä lempeästi haavoittuneelle sotilaalle hymyileviä lottasankareita on kirjallisuus ennestään jo tulvillaan.
Rakuuna Tauno Tukevan lupsakka karjalaishahmokin tuntuu vähän jo ennenkin luetulta, liekö mies Tuntemattoman sotilaan Antti Rokan veli tai vähintään pikkuserkku..

24 Kirjassa selvitetään rikos;  Robert Galbraith – Silkkiäistoukka


Ei suosikkitarinani Cormoran Strike -sarjasta. Juonen asetelma oli mielenkiintoinen, mutta toteutus paikoin aika verinen ja vähän ällöttävä. Cormoran Strike -tarinat ovat muuntumassa tv-draamaksi ja kerrankin casting kohtaa minun mielikuvani kirjallisesta hahmosta.  Juuri tältä kuuluukin Cormoranin ja Robinin näyttää!
 
Kuvalähde BBC

18 Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa; Kate Atkinson – Joka lapsia ja koiria rakastaa



Luin jostain, että tämä kirja palkitsee lopussa keskittyneen lukijansa. Nooh, kirja oli haastava luettava enkä selvästikään kyennyt keskittymään riittävän hyvin. Henkilöitä oli runsaasti ja irralliset tarinat eivät antaneet edes viitteitä miten ne lopulta kytkeytyvät toisiinsa. Lukiessa usein näen kirjan tapahtumat mielessäni elokuvana. Joka lapsia ja koiria rakastaa näyttäytyi minulle mustavalkoisena 50-luvun elokuvana. Kirjasta tulee mieleen elokuvista tuttu kyyninen Film Noir -genre, varjoisine sivukujineen ja kovan onnen henkilöineen.  Teemana tarina yhteiskunnan julmuudesta ja puolustuskyvyttömien huonosta kohtelusta olisi kyllä ansainnut paremman keskittymisen, mutta nyt ei vaan napannut ja kirja jätti minut kylmäksi.  


14 Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella;  Karen Joy Fowler - Olimme  ihan suunniltamme



Kirjan markkinointiteksti lupaa sympaattista kerrontaa johon on taitavasti kätketty sekä melkoinen juoniyllätys että suuria kysymyksiä lasten kasvattamisesta, vanhempien vastuusta ja tieteen etiikasta (Jussi Valtonen). Voiko tuollaisen pohjustuksen jälkeen kirjaa jättää lukematta, en minä ainakaan. Suurimmaksi osaksi markkinointilupaus pitikin kutinsa. Kirja oli yllätyksellinen ja ajatuksia herättävä. Mutta se juoniyllätys?  Tuntuu enemmänkin kirjalliselta kikkailulta kuin kirjan rakenteen kannalta tarpeelliselta asialta.  Juoniyllätys ei ole tarinan lakipiste vaan aloituskohta. Tarinasta ei kuitenkaan tässä nyt  yhtään sen enempää. Vaikkei juoniyllätys olekaan minusta oleellinen kirjan lukemisen kannalta, en silti halua spoilata kenenkään lukukokemusta. 

Kirjan nimeä en ihan käsitä. Meniköhän minulta jotain ohi kun ahmin kirjan uima-altaan laidalla melkein yhdeltä istumalta.


”Onnistumiset eivät koskaan merkitse yhtä paljon kuin epäonnistumiset, minä sanoin. Herranjestas, äiti vastasi. Onpa musertavaa. Jos minä uskoisin niin, ottaisin oikopäätä ruoan päälle naukun myrkkyjuomaa.”

perjantai 18. elokuuta 2017

Rumankaunis diy


Meillä ei tunneta mitään erillistä kynttiläkautta, vaan kynttilöitä ja tuikkuja poltellaan läpi vuoden. Ulkona ja sisällä. Näin loppukesästä terassille ja parvekkeelle on tarjolla jos jonkinlaista lyhtyä ja kynttiläpurkkia. Sitä paitsi hämärässähän kaikki kissat ovat harmaita ja kynttilälyhdyt tunnelmallisia eli kynttilänkajo on kaunis ihan miten arkisessa purkissa tahansa.


Elokuun pimenevät illat houkuttivat kuitenkin tekemään muutamia uusia tuikkupurkkeja pöydällä käytettäväksi. Kaapissa oli pino Ikean tuoksukynttilöiden jäljiltä jääneitä laseja. Kun sitten ruokakaapista osui silmään aikapäiviä vanhaksi mennyt pakkaus mungpapuja, oli homman sävelet sitä myöten selvät. Taas aletaan leikkiä ruualla. Edelliset ruokaa ja sisustusta yhdistävät tuotokset löytyvät täältä ja täältä.


Halusin kuitenkin, että purkki hohtaa kynttilän valoa lävitseen vähän joka suuntaan, ei siis vain suuaukosta ylöspäin.  Pelkkä spraymaalaaminen ei siis ollut vaihtoehto, vaan maalipinta piti saada jotenkin osittain läpinäkyväksi.  Siispä konstiksi valikoitui ennestään tuttu ( täällä siitä enemmän)  tee-se-itse köyhänhopeointi. Siinä maalattava lasipinta suihkutetaan ensin veden ja etikan sekoituksella (about puolet ja puolet). Päälle suhautetaan spraymaalia. Jos köyhänhopean efektiä koettaa saada aikaiseksi, silloin maalina toimii parhaiten kromispray. Maalin päälle voi suihkutella vielä uudelleen etikkavettä kuvioinnin lisäämiseksi. Ylimääräiset nesteet ja ilmakuplat taputellaan varovasti talouspaperin palasella.


Laseista yhdelle tein kromimaalilla köyhänhopeoinnin. Yksi sai kultakuorrutteen ja pari pavuilla koristeltua lasia osuivat metallinsinisen spraypullon alle. 


Nuista sinisistä tuotoksista toisen pavut on kiinnitetty (yritetty kiinnittää) kuumaliimalla, minkä vuoksi papukoristeita on aika harvakseltaan.  Kaltaiselleni lyhytpinnaiselle ihmiselle yhdistelmä jossa olisi pitänyt samanaikaisesti olla sekä nopea että tarkka, oli liian iso vaatimus. Siksipä seuraavassa kokeilussa siirryin sivelemään lasin pinnalle erikeeperiä, jonka jälkeen kierittelin lasin kauttaaltaan papupurkissa. Purkkia ei kannata laskea heti pöydälle, koska silloin pavut valuvat alaspäin, vaan lasia täytyy malttaa käännellä kädessä kunnes liima on suurin piirtein kuivunut.


Jos kaipaat hienomotorisia harjoituksia, niin koitapa ensin tehdä kuumaliimalla jokin kuvio lasin kyljeen ja vuorata se sitten pavuilla tai jollain.  Ruoalla ei saisi leikkiä, mutta vähän kyllä  houkuttaisi seuraavan lasipurkin kohdalla kokeilla minkälainen pinta tulisi riisinjyvistä..

Käytössä oleessaan nämä tuikkupurkit ovat minusta kauniita.  Väliajat saavat kyllä viettää visusti kaapissa, koska ei siitä mihinkään pääse, että päivänvalossa nämä ovat kyllä aika rumia. Vaan kuulemma rumankaunis on uusi trendi. 




Vintagentti pakkaa nyt kasan kirjoja ja tuikkukynttilöitä kassiin ja lomailee elokuun loppupuolelle asti.  Kauniita loppukesän päiviä ja pimeneviä iltoja!

perjantai 11. elokuuta 2017

Teetä diy-tarjottimella


Melkein meidän kotinurkilla Perniössä on jo usean vuoden ajan toiminut vanhaan rautatieläisten saunarakennukseen remontoitu kesäkahvila Opaliina. Jostain täysin käsittämättömästä syystä emme olleet siellä koskaan vierailleet. Vielä kummallisemmaksi asian tekee, että ihan vieressä on kuuluisa Maurin makasiini -osto ja myyntiliike, senkin olen onnistunut kiertämään, omituista.  Maurin makasiini näkyi jo ulkopuolelta katsottuna olevan sen verran piukassa kaikenlaisia mielenkiintoisia aarteita ja omituisuuksia, että täytyypä pikapuolin tehdä uusi matka Perniöön asemanseudulle.

Vaan nyt on sentään Opaliina viimein löydetty, eikä ihan heti pääsekään unohtumaan, ampaisi suoraan henkilökohtaiselle kesäkahviloiden top3-listalle.

Opaliinan mansikkainen pavlova.

Opaliinan kaunis ympäristö, kesäisen herkkä kattaus ja herkulliset tarjoilut pistivät miettimään, että voisihan tuota itsekin kotona vähän enemmän panostaa kahvi- ja teetaukoihin. Että ihan kattaisi kahvihetken sen sijaan, että hörppii mukillisen toisensa perään.. Kesällä (tai itseasiassa ihan aina) kahvi ja tee on parasta ulkona juotuna. 


Kivan kahvihetken toteutus tarvitsee siis logistiseksi tueksi tarjottimia. Kaksi vanhaa kaatopaikkakuormasta pelastettua rumilusta saivat uuden elämän parilla eurokankaan tilkkulaarista ostetulla kangaspalalla ja decoupagella. 


Varsinaista decoupage-lakkaa en ole enää aikoihin raatsinut ostaa, vaan kiinnitin kankaan tarjottimen pintaan vesi-liimaseoksella (noin puolet vettä ja puolet erikeeperiä). Hyppäsin myös yhden välivaiheen yli ja asetin kankaan tarjottimen päälle ja sivelin pensselillä kankaan oikealta puolelta eli pinnan päältä. En siis sivellyt kangasta ensin liimaseoksella nurjalta puolelta ja sitten asetellut tarjottimen pinnalle.


Tea is liquid wisdom. – Anonymous



Tarjottimien kuivuttua käyttökuntoisiksi osui kauppareissulla silmiin teerakkauspakkaus.  Löysin nimittäin Prisman Tesco-valikoimista Vanilla Chai Latte -teetä, arkisesti ihan pussiteenä kylläkin.  Intialainen Chai Lattehan on kardemummalla, kanelilla, inkiväärillä ja/tai aniksella maustettua mustaa teetä, joka haudutetaan pitkään ja tarjotaan kuuman maidon kera. Kyllä nyt kelpaa kattaa iltatee terassille.

Bread and water can so easily be toast and tea



perjantai 4. elokuuta 2017

Non Je Ne Regrette Rien



Koskaan et muuttua saa ?

Olen ollut havaitsevinani erilaisilla tuunaus- ja askartelusivustoilla viime aikoina uuden ilmiön. Nimittäin sellaisen mielialan, että mitään vanhaa tai antiikkista ei saisi mennä  maalilla `pilaamaan`. Vanhat kalusteet pitäisi säilyttää ikuisesti samanlaisina. Vain Ikean tuotteiden kaltaisia lastulevyvirityksiä olisi luvallista tuunailla.

Onko siis pakko pitää vaikka ei tykkää?

No ei ole !! Omille huonekaluilleen saa ja voi tehdä ihan mitä itse keksii, eikä hyväksyntää tarvitse pyydellä keneltäkään. Jos huonekalu ei alkuperäisessä kuosissaan miellytä, niin tilkalla maalia saattaa kaluste saada ihka uuden elämän.  Paljon huonompi vaihtoehto on se, että kaikenlaiset perintöpöydät ja mummolan lipastot heivataan eteenpäin, kun ne eivät enää omaa silmää miellytä ja muuhun elämäntyyliin istu. Sehän siinä juuri on riskinä jos huonekaluihin ei uskalleta kajota kun pelätään arvon alenemaa tai `ajan patinan` hukkumista.
 
Ohhoh, tulipa siitä Punainen


Olimme saaneet appivanhemmiltani perintönä semmoisen ootratun ja lakatun olohuoneen ns. paremman  piirongin. Olin antanut sen muualle pitkäaikaissijoitukseen kun en kertakaikkisesti voinut sietää piirongin pintakäsittelyä ja värisävyä.  Susiruma kaluste oikein huokui perinteikkyyttä ja tylsää arvokkuutta, minkä ohi en vuosikymmeniin kyennyt näkemään mitään hyvää.  Minulta jäi huomaamatta, että kalusteen muotohan onkin yllättävän moderni. 


Vaan erään kerran piironkia mulkoillessani huomasin pinnan takaa mielenkiintoisen muodon. Periporvarillisessa suomalaisen puusepän tekemässä säilytyskalusteessa onkin klassisen kiinakaapin muoto!


Ideasta toteutukseen vierähti melkoinen tovi, koska en osannut määritellä miten saada kaapista juuri oikean punainen (täällä siitä pohdinnasta enemmän juttua).  Kun sitten viime viikolla käsiini sattumalta putosi jämäpurkki syvänpunaista Miranolia,  niin johan alkoi tapahtua… Porvariston hillitty charmi joutui vallankumouksen pyörteisiin ja piironki muuttui kiinakaapiksi.



Arvaan, että perintökalusteen muutos jakaa mielipiteitä. Olen itse kuitenkin täydellisen tyytyväinen lopputulokseen ja tässä kohtaa vain sillä merkitystä.  Myönnän auliisi, että anopin eläessä en olisi ikimaailmassa rohjennut muokata kaappia tällä tavalla. Vaan ajat muuttuvat ja pieniä ja suuria vallankumouksia tapahtuu kaiken aikaa. Piirongista tuli kaappi, enää täytyy mallailla sille sopivaa paikkaa. Punainen väri kaipaa minusta taakseen petrolinsinistä seinää, eli taas taitaa tulla asiaa maalikaupan värilastuja ihmettelemään..


Muuten, otsikossa mainitulla Edith Piafin tunnetuksi tekemällä Non, je ne regrette rien -laulullakin on  vallankumouksellinen tausta. Ranska pyrki säilyttämään vuosina  1954 – 1962 käydyssä Algerian sodassa siirtomaavaltansa rippeitä lähettämällä mm. muukalaislegioonan joukkoja kukistamaan sikäläistä itsenäisyysliikettä. Aika oli kuitenkin ajanut siirtomaaherruudesta ohi ja muukalaislegioonan joukot joutuivat perääntymään taisteluista Non, je ne regrette rien -laulua laulamalla.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Maailma lukuhaasteeseen osallistujan silmin


Lukuhaasteen alussa oli helppoa sijoittaa lukemansa kirjat johonkin haasteen kohtaan, mutta pikkuhiljaa alkaa homma kääntyä toisin päin ja tyhjät haastekohdat alkavat ohjata kirjavalintoja. Hyvä! Sehän se haasteen idea juuri onkin, hus pois vaan omalta mukavuusalueelta. Sillä lailla sitä saattaa päätyä lukemaan kirjoja mitkä menevät ihon alle ja jättävät jälkiä omaan ajatteluun tai tunteisiin.  

Tässä seuraavat omat sijoittelut:

29 Kirjan päähenkilö osaa jotain mitä haluat oppia; Sisko Koskiniemi – Kääntöpuolella lapsuus

Joskus minä vihaan ihmisiä. Asiakkaita. Joskus minä säälin niitä. Joskus jopa suren niiden takia. Mutta enää vuosiin en ole öisin valvonut ja niitä ajatellut. Ne vain siirtää mielestään pois, jollakin lailla ne lakkaavat olemasta. On vissiin epäinhimillistä sanoa, mutta välittämisellä, rakkaudella ja muulla hölynpölyllä ei tätä työtä tehdä. Tunteet on siirrettävä syrjään, käytettävä niitä vain omien ihmisten kanssa. Työ pitää hoitaa ilman tunteilua. 


Kääntöpuolella lapsuus on romaani, joka sijoittuu sosiaalityön  ja erityisesti lastensuojelun maailmaan. Kirjailija on kirjan päähenkilön tavoin varsinaiselta ammatiltaan sosiaalityöntekijä.  

Luin tämän Koskiniemen kirjan jo kuukausia sitten, mutten osannut päättää mihin haastekohtaan lukukokemuksen sijoittaisin. Sen verran syvän muistijäljen kirja kuitenkin jätti, että halusin sijoittaa sen haasteeseen vaikka sitten väkisin.  Eikä tämä vallan väärään paikkaan loppujen lopulta sijoitukaan. 
Itse olen viime vuosina joutunut opintojen, harjoittelujen ja töidenkin takia paljon miettimään omaa ammatillisuuttani suhteessa asiakkaisiin, jotka ovat hyvin heikossa ja haavoittuvassa asemassa. Kirjan tarjoama oivallus auttajan ja autettavan välisestä suhteesta pätee toki elämässä yleisemminkin; empaattisuus jotakuta kohtaan ei tarkoita, että täytyy mennä toisen tunnetilaan mukaan voivotellen ja vaikeroiden. Tunnetiloilla on taipumus tarttua. Elämää helpottaa kun tämän asian tiedostaa, niin työssä kuin yksityisestikin.  Painokasta  ja  (paikoin inho-) realistista kuvausta meille monelle vieraasta arjesta, mutta ilman tippaakaan sensaatiohakuisuutta, suosittelen ehdottomasti!

Olkaa lempeitä näille lapsille, heidän maailmanloppunsa on nyt.


17  Kannessa on sinistä ja valkoista; Anthony Doerr – Kaikki se valo jota emme näe

Avatkaa silmänne ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran.


KSVJEN (heh, ärsyttävää tämmöinen teholyhentäminen) on kirja jonka vaivattomasti voisi sijoittaa varmaan ainakin kymmeneen haastekohtaan, mutta kuittaan tällä tylsästi  sinivalkoisuus -kohdan. Itse kirjassa ei puolestaan ole mitään tylsää tai mitätöntä. KSVJEN on tähänastisen lukuhaasteen suurin helmi. En yhtään ihmettele sitä hehkutusta jota tästä esikoisteoksesta on kirjablogeissa pidetty.

Olen lukenut monia II  maailmansodan aikaiseen Saksaan tavalla tai toisella sijoittuvia kirjoja, pyrkimyksenä edes jotenkin tajuta miten valtakunnan tason pahuus tuntui ja näkyi  yksittäisten ihmisten arjessa.   Kirjan nuori saksalainen Werner on kolmannessa valtakunnassa kuin sammakko kiehuvassa vedessä; kiehuvaan veteen pudotettu sammakko hyppää sieltä pois, mutta viileään veteen laitettu sammakko  päätyy hiljalleen  kiehumaan veden kuumetessa.

Keskellä sotaa ei juuri ole tilaa valinnoille, mutta jokainen tulee edustaneeksi jotain. On saksalaisia ja ranskalaisia; on opportunisteja ja hiljaisia kapinoijia; on taistelijoita ja kohtaloonsa tyytyviä. On niitä, jotka lähtevät, ja niitä, jotka jäävät odottamaan.

Nykyajan viestintäteknologiaan tottuneelle kirja muistuttaa upeasti radion merkityksestä edellisten sukupolvien elämässä ja erityisesti poikkeusolosuhteissa. Radioaallot kuljettivat tärkeää tietoa. Sodan sytyttyä radioasemia alkoi kadota. Radiolinkkiantennit olivat kuin kynttilänliekkejä, joita sodan sytyttyä suuri sormi ja peukalo nipistivät yksitellen sammuksiin.

Kuinka ihmeellisen joutavaa on rakentaa loisteliaita rakennuksia, säveltää musiikkia, laulaa lauluja, painaa valtaviin kirjoihin värikkäitä linnunkuvia, kun ajattelee maailman järisyttävää kaiken nielevää välinpitämättömyyttä – mitä pyrkimyksiä ihmisillä onkaan! Miksi vaivautua säveltämään musiikkia, kun hiljaisuus ja tuuli ovat niin paljon valtavampia? Miksi sytyttää lamppuja, kun pimeys tulee väistämättä ne sammuttamaan.

Kirja on synkästä kehyksestään huolimatta hyvin toiveikas ja kaunis kertomus. Vaikka pimeys välillä sammuttaa lamppuja on kaikki se valo jota emme näe, silti olemassa.

40 Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä;  Jeremy Clarkson – Maailma Jeremy Clarksonin mukaan.

En jaksa enää snobbailla, Rembrandt – missä on uloskäynti?

Tämä kirja tarttui kirjastosta mukaan, koska mies tykkää katsoa Top Gearia.
Ajattelin, että häntä kiinnostaisi tutustua Jeremy Clarksonin ajatuksiin kirjallisessakin muodossa. Luin kirjan kuitenkin ensin itse ja luultavasti kannan sen nyt  kiireesti ja vähän äänin takaisin kirjastoon.  

Briteissä kirja julkaistiin pian  sen jälkeen kun BBC oli antanut potkut sammakoita suustaan alituiseen päästelevälle juontajalle. Kirja on selvästi kyhätty kiireellä, potkujen julkisuusarvo on haluttu hyödyntää maksimaalisesti. Sisältö on suurimmaksi osaksi  alun perin ilmestynyt kolumneina Sunday Times -lehdessä. Suomalaiselle lukijalle brittien sisäpolitiikan puiminen ei anna juuri mitään.

Clarkson ei arastele ottaa kantaa kaikkiin mahdollisiin inhimillisen elämän osa-alueisiin. Hän rymistelee  eri aihealueiden läpi  kuin norsu posliinikaupassa. Pahinta mahdollista typeryyttä hänelle edustavat kaikenmaailman nillittäjät; etunenässä työsuojeluhenkilöt ja luonnonsuojelijat. 

Clarkson on myös A-luokan besserwisseri, varsinainen kaikkien alojen asiantuntija. Yksi kirjan ärsyttävimmistä ominaisuuksista on runsas näennäisen spontaani julkkisnimien tiputtelu. Jos jossain Clarkson on mielestäni erityisen taitava, olkoon se itsekehun naamioimisessa itseironiaksi.  Jeremy Clarksonin maailma on maskuliininen, sovinistinen, vanhanaikainen; sanalla sanoen tympeä ja itselleni kaukainen. Todellakin toivon, että edustan toisenlaista kulttuuria kuin kirjailija.

Toki reiluuden nimissä myönnettävä, että oli kirjassa sentään joitain osuviakin oivalluksia, kuten kolumni snobismigeenistä. Se juttu kun matkalla ollessasi haluat oikeasti istua oluella ja syödä pizzaa, mutta snobbailugeeni pistää vierailemaan esimerkiksi museossa.. Clarkson käyttää tässä kohtaa otsikossa Rembrandtin nimeä, meidän perheessä tilalle voisi vaihtaa Van Goghin nimen (Kyseessä on perheen sisäinen pitkittynyt vitsi Van Goghin Auringonkukat -maalauksen näkemisestä Lontoon National Galleryssa).


30 Kirjan nimessä on tunne;  Patricia Wood – Onnenpoika

Olin niin väsynyt etten jaksanut pomppia koneessa. Tuntui kuin olisin kuluttanut kaiken hauskuuden loppuelämäkseni. Mietin sitä koko kotimatkan. Että meille kaikille on annettu elämäämme varten tietty määrä hauskuutta, niin kuin tietynlaiset aivotkin. Toiset säästävät omaansa vanhuuteen saakka ja toiset taas kuluttavat heti kaiken elämänsä alussa. Minä kulutan oman hauskuusannokseni keski-iässä.

Onnenpoika on Patricia Woodin esikoiskirja.  Etuliepeen mukaan Woodin
innoittajana ovat olleet omat kokemukset monimuotoisesta oppimisesta sekä perheen lottovoitto kirjailijan lapsuudessa.  Onnenpoika on tarina kasvamisesta, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisenä ihmiselle olemisesta. Niin ja siitä miten raha ei ehkä tuo onnea mutta se voi tuoda perheen lähelle.    Tarina on herkkä, optimistinen ja opettavainen. Perrry O. Crandall on todellakin onnenpoika. 

Tätä kirjaa suosittelen mielelläni muillekin luettavaksi, mutta niin kuin Perryn mummilla oli tapana sanoa; toisia pitää kuunnella ja toisia ei, ja kaikista vaikeinta on osata erottaa ne toisistaan.

3 Suomalainen klassikkokirja; Marjatta Kurenniemi - Onneli ja Anneli ja nukutuskello

Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat ovat kuuluneet oman lapsuuteni suosikkeihin ja nyt luen niitä mielelläni työlapsille. Jostain kummallisesta syystä Onneli ja Anneli ja nukutuskello oli kuitenkin mennyt minulta kokonaan ohi.

1970-luvulla ilmestynyt  Onneli, Anneli ja nukutuskello ottaa kantaa ympäristökysymyksiin. Ajan hengen mukaisesti ympäristöongelmat ovat paikannettavissa. Moottoritie ja saastuttava tehdas uhkaavat  Kissanmintun kaupunkia ja Vappusen sisarusten puutarhaa. Paha saa palkkansa kun neuvokkaat tytöt ja Vekotiinus Vappunen pelastavat Ruusukujan idyllin.  

Nukutuskello on ilmestynyt juuri siihen aikaan jolloin lastenkirjallisuudessa alkoi nopea siirtyminen luonnosta ja maalta kohti kaupunkeja ja ihmisten luomia elinympäristöjä.  Kun vielä 1970-luvun alkuvuosina kirjojen pääasiallisena tapahtumapaikkana tai juonen kannalta keskeisinä toimijoina olivat luonto ja eläimet, 1970-luvun puolivälistä eteenpäin kuvitus ja tapahtumat keskittyvät yhä enemmän kaupunkeihin, rakennusten sisätiloihin ja muihin ihmisen luomiin elinympäristöihin.  Jännää muuten miten lastenkirjallisuudessa näkyy  aikuistenkirjallisuutta paljon selvemmin erilaiset trendit.



Haaste on puolivälissä; 25 kohtaa on nyt täynnä.