tiistai 2. elokuuta 2016

Lars Kepler – Vainooja; dekkarigenre muutoksessa


Dekkareita on perinteisesti pidetty kevyenä kesälukemisena. Olen lukenut
 paljon ns. vanhanaikaisia kevyeen huttuun kiedottuja murhamysteerejä ála Agatha, joissa liikutaan kauniissa ympäristössä ja murhataan siististi.  Kuolema tulee aina nopeasti, yllättäen  ja takaapäin.  Lopputulema on jotakuinkin siisti. Dekkarin viimeisessä luvussa murhaajan selkeä motiivi teolleen paljastuu ja paha saa palkkansa.  


Johtolankojen vyyhtiä ratkotaan samalla kun ryhmän jäsenet seurustelevat keskenään, pitävät ateriarytmistä kiinni (onneksi on palvelusväkeä, johon voi luottaa kriisinkin hetkellä) , kuuntelevat gramofonia (jazzia), vaeltelevat kartanon puutarhassa (englantilaisen puutarhan kuvauksista plussaa), salakuuntelevat tai –kuulevat merkityksellisiä keskusteluja (joista aina vain toisen osapuolen ääni kuuluu) ja ratkovat ihmissuhteitaan. Tutkimuksen edistyessä joku (rehti ja rehellinen mies) näkee jonkun (tylsähkön ja hiljaisen naisen) uudessa valossa ja rakastuu oikeamielisesti (rakastumista seuraa liki poikkeuksetta kosinta).

DNA:sta ei ole vielä kuultukaan, joten mysteeriä ratkotaan selvittämällä valepukujen, peruukkien, aikataulujen, puoliksi palaneiden kirjeenpalasten ja kadonneiden esineiden soppaa hämmentämällä. Kuka esiintyikään kenenä?

Kuva Flickr.comLisenssi
Vanhan ajan dekkareissa kauniit naiset ovat vaarallisia koska saavat pelkällä olemuksellaan aikaiseksi monenmoista, mutta rumat naiset ne katkeruudessaan ja kateudessaan vasta vaarallisia ovatkin. Miehillä on takanaan sotilasura siirtomaissa, kauniit naiset ovat moraalittomia ja itsekkäitä, rumat naiset katkeria ja juonivia, äidilliset naiset ovat hyviä, suojelevia, ymmärtäviä matriarkkoja jotka viisaasti ohjaavat perhettään ja aviomiestään kohti rationaalista toimintaa. Jos olet kerran ollut hyvä, olet sitä aina. Jos olet menneisyydessäsi joskus tehnyt jotain epäilyttävää, olet vähintäänkin potentiaalinen rikoskumppani.

Agatha Christien dekkarit kertovat ehkä enemmän kirjoitusajankohdan maailmankuvasta kuin minkään historiallisen ajanjakson todellisesta ajankuvasta.

Olen pienin askelin tutustunut uuden sukupolven dekkarigenreen, jota erityisesti ruotsalaisten kirjailijoiden johdolla rakennetaan. Vainooja on ruotsalaisen avioparin kirjoittaman Joona Linna –kirjasarjan viides teos. Lars Kepler –taiteilijanimellä kirjoitettu dekkari on täynnä äärimmäistä väkivaltaa. Veri roiskuu niin paljon, ettei valikoitu rivien yli hyppiminen auttaisi mitään. Kirja ahdistaa ja oksettaa, mutta myös koukuttaa jatkamaan. Tapahtumat menevät ihon alle, mielikuvat ovat voimakkaita. Lukemisen sijaan kuuntelin äänikirjan, mikä luultavasti moninkertaisti kirjasta syntyneet tuntemukset. Yksin tai pimeässä en suosittele kirjaa lukemaan tai kuuntelemaan. Itsekin piti välillä valikoida tilanteita, jolloin kuunteleminen tuntui siedettävälle.

Lars Kepler  eli Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho
Ahndoril. Kuvaaja 
Anna-Lena Ahlström.
Kuva kustantajan sivuilta
 

Syyllisen henkilöllisyys on yllätys. Koska sen halutaankin olevan mahdollisimman suuri yllätys, ei kirjailijapariskunnalla ole nähtävästi ollut mahdollisuutta rakentaa syyllisestä kovin moniulotteista kuvaa. Vielä loppuratkaisussakin syyllinen esitetään hyvin yksiulotteisena henkilönä, naps hyvä - naps paha, uh. Muutenkin kirjassa alkoi moni asia ärsyttää, muun muassa Joona Linnan keinoja kaihtamaton ja bondimainen itseriittoisuus sekä Erik Maria Barkin johdateltavuus ja tyhmyys.

Ihan erityisesti kirjassa kuitenkin ärsytti muutamat epäloogisuudet. Jos ollaan yksityiskohtien kuvauksissa erityisen tarkkoja, tulisi sitä olla sitten kaikessa muussakin. Miten loogista esimerkiksi on, että huumemaailmaan soluttautunut huippuagentti ei ole kuullutkaan suuresta huumekauppaa ja prostituutiota pyörittävästä paikasta, koska se toimii yökerhon sijaan huonekalukaupan tiloissa. Entäpä psykiatri Erik Maria Barkin totaalinen epäammatillisuus? Niinkö vaan rikollisten psykiatrisia tutkimuksia tehdään yhden miehen toimesta, ilman dokumentointia ja tiukkaa sääntelyä. Bark ei viitsinyt mainita kenellekään tutkittavansa kertomasta alibista, koska uskoi miehen syyllisyyteen, mitäh? Myönnän olevani lukijana sillä lailla sietämätön, että yksikin ärsytyskynnyksen ylittänyt epäloogisuus saa minut etsimällä etsimään niitä lisää. Ehkä olen kulttuurinkuluttajana noviisi, kun en kykene ylittämään tämän kaltaisia seikkoja ja keskittymään `olennaiseen` eli tekstiin ja isoon tarinaan, huoh.

Saattoi myös olla virhe aloittaa Keplerin lukeminen vasta viidennestä kirjasta. Hahmot olivat ehtineet kasvaa täyteen järjettömyyteensä ja tarinaankin on ehkä pitänyt ladata kirja kirjalta isompia paukkuja. Jos olisin aloittanut ensimmäisestä Joona Linna-kirjasta (taitaa olla Hypnotisoija) olisin saattanut paremmin päästä sisälle hahmojen luonteeseen ja sulattaa epäloogisuudetkin. Nyt sitä ei tapahtunut enkä usko, että kirjailijapariskunta Kepler  saa minulta enää uutta mahdollisuutta.  Paluu agatha-maailmaankaan ei  liioin enää houkuta. Dekkarit ja jännityskirjallisuus ovat kuitenkin parasta kesälukemistoa, joten hyvistä dekkareista saa mieluusti vinkata.

Vainoojasta ovat kirjoittaneet myös mm. Kaisa-Reetta, Ilona ja Kirjasähkökäyrän Mai.


Lars Kepler: Vainooja (Stalker, 2014)
Tammi 2015
Suomentaja Kari Koski

6 kommenttia:

  1. Hyvä postaus! Olen itse tuon kirjan myös lukenut ja jotkut asiat vaan ärsyttivät.Välill tekle emieli hyppiä kirja loppuun mutta sitten ajattelen ,hö miksi tuhlata rahaansa kun kerran ostin sen :)
    Muuten osallistu pokkareiden arvontaan blogissani,löydät sen pääblogin sivulta linkkinä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olenkin lukiessa aikamoinen hyppelijä, eli vauhdilla selaillen ylitän niitä sivuja, jotka eivät edistä tarinaa. Siksipä äänikirjojen kuuntelu on ollut aika erilainen kokemus; siinä kun ei hypitä vaan otetaan etenemistahti annettuna. Joihinkin sopii, toisiin taas ei..

      Poista
  2. Minä taidan olla enemmän perinteisten dekkarien ystävä. Niissä säilyy riittävästi kepeys, sillä en pidä verilöylyistä. Toisaalta rankantkin lukukokemukset voivat olla hyviä, mutta pitää pystyä tarvittaessa hyppimään rivien yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Agathan manttelinperijäksi olisi tilausta, mutta ei suoranaista tunkua.. Jotain perinteistä minullekin seuraavaksi mieluusti, ehkä Donna Leonia?

      Poista
  3. Blogisi oli ihana löytö, kiitos kun kommentoit mulle niin tiesin tulla käymään <3 Ja jäämään!

    Minä tykkään Kepleristä ja Joona Linnasta. Suosikkini on Hypnotisoija, joka kaikessa raakuudessaan on mahtava <3 Tuli muuten mieleen, että agathachristiemäiseen maailmaan on kiva sukeltaa esimerkiksi Alan Bradleyn kanssa, joka kirjoittaa Flavia de Luce -dekkarisarjaa. Oletko lukenut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen Alan Bradleyn kanssa tehnyt saman virheen kuin Keplerinkin kanssa, eli lähtenyt nurinperin liikkeelle sarjan (toistaiseksi) viimeisestä osasta. Bradleylta ajattelin kyllä lukea aiemmatkin. Hyvä vinkki.
      Kiva kun löysit tänne, tervetuloa!

      Poista