Hae tästä blogista

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

..`like a walk in the park`


Silloin harvoin kun eteläisessä Suomessa on talvi, on siitä otettava kaikki ilo irti. Olimme suunnitelleet menevämme viikonloppuna rinteeseen, mutta päädyimmekin puistokävelylle. Nimittäin kansallispuistoon.




Teijon retkeilyalue muuttui kansallispuistoksi vuonna 2015  ja on siten Suomen toiseksi nuorin kansallispuisto.  Teijolla kasvaa valtaosin nuorta ja hoidettua mäntymetsää. Alue on pääosin aika karua mutta siellä täällä pienet rehevät lehdot ja pulppuavat lähteet tuovat oman lisänsä alueen luontoon.


Merkittyjä reittejä on Teijon kansallispuiston alueella noin 50 kilometriä. Reittien pituus vaihtelee puolestatoista kilometristä kymmeneen kilometriin. Liikuntaesteisille soveltuvia reittejä on yhteensä 3 km. Teijo tarjoaa retkeilymahdollisuuksia erityisesti myös niille, joiden erätaidot ovat vasta aluillaan tai jotka muuten vaan nauttivat helpoista, hyvin varustelluista metsäreiteistä.



Me kävimme maltillisesti kiertämässä  vähän alle 6 km pitkän Matildanjärven kierroksen. Reitti on helppokulkuinen rengasreitti, jossa kuljetaan  metsäpolun lisäksi pitkospuilla sekä ehkä noin kilometrin verran autotien viertä. Laavuja, kotia  ja nuotiopaikkoja oli  lyhyellä reitillä varmaan ainakin viisi. Kaunis talvisää oli houkutellut reitille monia muitakin ulkoilemaan, joten kaikilla taukopaikoilla oli tarjolla seuraa sekä valmis tuli. Eväisiin oli meillä panostettu, mutta silti melkoinen annoskateus iski, kun taukopaikalla viereinen seurue loimutti  lohta. Ensi kerralla ...



Kansallispuistot ovat yli 1000 hehtaarin kaikille avoimia luonnonsuojelualueita ja luontonähtävyyksiä. Valtion maille perustettujen kansallispuistojen ensisijaisena tarkoituksena on turvata luonnon monimuotoisuus. Ne koostuvat sekä tyypillisestä suomalaisesta luonnosta  että myös kansallisesti ja kansainvälisesti arvokkaista kansallismaisemista. Kansallispuistot palvelevat luonnonsuojelun ehdoilla myös virkistystä tarjoamalla ihmisille mahdollisuuden nauttia ja rentoutua luonnossa. Kansallispuistoissa on retkeilijän iloksi merkittyjä reittejä, luontopolkuja, tulentekopaikkoja ja yöpymispaikkoja. 

Valtion retkeilyalueet puolestaan ovat monipuolisia, retkeilyyn ja muuhun luonnon virkistyskäyttöön tarkoitettuja alueita. Retkeilyalueilla on merkittyjä kävely- ja hiihtoreittejä, luontopolkuja, telttailualueita ja laavuja. Niillä harjoitetaan myös rajoitettua metsätaloutta, jossa otetaan huomioon luonnonarvot ja virkistyskäytön tarpeet. Retkeilyalueilla voi yleensä kalastaa ja metsästää.


Ettei mentäisi ihan metsään, niin ajantasaista tietoa kansallispuistojen ja muiden Metsähallituksen retkikohteiden palveluista kannattaa käydä lukemassa www.luontoon.fi -sivustolla.


Ps. Cambridgen sanakirjan mukaan sanonta `like a walk in the park`   on jotain sellaista tekemistä mikä on hyvin helppoa ja yleensä erittäin miellyttävää.   Sitäpä!

torstai 8. helmikuuta 2018

Pakkopullaa




Pakko saada pullaa!


Eilen iski mahdoton pullan mieliteko. Koska leivonta ei edelleenkään ole suurimpia vahvuuksiani, piti jälleen yllyttää aviomies mukaan tekemään leivonnan tekninen osuus eli mittaaminen ja ajanotto.  Perusbostonpulla muuntui Nutella-versioksi täytteen avulla, joka on sekoitus Philadelphia-tuorejuustoa, Nutellaa ja fariinisokeria. Toskakuorrutuksella täydennettynä pullasta tuli kivasti pähkinäinen ja juuri sopivasti tahmainen iltaherkku.



Tämä Vintagentti-blogin kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut pikkuisen pakkopullalle. Ideoita ja to-do -listoja olisi vaikka miten paljon, mutta ei ole sisätiloja kummoisellekaan tuunaus- ja harrastustoiminnalle. Ulkona lumihangessa tai vähintään pimeässä juttujen duunaaminen ei houkuta sitten yhtään. Ja jos ja kun aikaansaannoksia olisi esiteltäväksi niin viimeistään kuvien ottaminen osoittautuu sietämättömän pimeäksi puuhaksi.   Silti ajoittaisesta tahmaisuudesta huolimatta haluan edelleen harrastaa blogin kirjoittamista. Haluan pitää Vintagentin hengissä ja hyvinvoivana, koska tiedän että valoisammat ajat ovat ihan kohta koittamassa.

Niinpä siis täten on aika ilmoittaa Vintagentti-blogin karistavan nyky-yhteiskunnan suorituspaineet harteiltaan ja siirtyvän tästä eteenpäin muinaisen agraariyhteiskunnan rytmiin. Silloin  kun valo on vähissä, silloin Vintagentissa  siirrytään toimimisen sijaan tuumimisen, suunnittelun ja puhdetöiden kauteen.  Vaan sitten kun olosuhteet ovat suotuisat ja päivät pitkiä ja valoisia ja energia korkealla,  silloin ollaan täälläkin (toivottavasti) jälleen aktiivisia ja aikaansaavia.  Silloin tehdään ja toimitaan, postataankin vaikka monta kertaa viikossa jos sikseen tulee.





Siispä nyt kannan nutellapullan sohvapöydälle, keitän kahvit, vedän villasukat jalkaan ja kaivaudun sohvatyynyjen keskelle viettämään lepokautta.  Tänne palataan sitten kun hyvältä tuntuu; ehkä se on ensi viikolla tai ensi kuussa,  kuka tietää…  

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Pennynvenyttäjän Lontoo

Walkie Talkie -rakennus. Kuva Flickr

Terveisiä sateisen hyisestä Lontoosta. Tammikuu ei suoraan sanottuna ole paras mahdollinen kuukausi vierailla kaupungissa.  Joulu on taputeltu pois eikä keväästä ole vielä oikein lupaustakaan ilmassa.  Jos ruuhkaisissa kaupoissa kiertelyä sietää, niin alennusmyynnit sentään ovat käynnissä..  

Vaan ei auta ajankohdasta valittaminen. Joulunalla ei Lontooseen ehtinyt eikä kevättä malttanut odottaa, joten tällä kertaa Lontoo tuli koettua kylmänä, koleana, jäisenä ja harmaana. Sattuneesta säästä johtuen kaikenlaiset sisäjutut olivat kova sana tällä kertaa.



Tämmöiselle budjettimatkailijalle olo Lontoossa käy kipeästi kukkarolle. Erityisesti ruokailu tuntui entistä kalliimmalle, ellei sitten halua syödä ainoastaan pikaruokapaikoissa. Yleensä olemme kuitanneet ainakin päivän toisen aterian katuruualla tai puistopiknikillä. Tällä kertaa sää ei kumpaankaan houkuttanut, joten pubiruokaa tuli sitten syötyä useimpina päivinä. Pubissa kalaperunat kustantaa euroina hieman yli parikymppiä, sunday roast pikkaisen enemmänkin. Toisaalta pubiruoka on edes hiukan brittiläisempää kuin ketjuravintoloiden ja pikaruokaloiden vaihtoehdot.

Useimmat Lontoon kävijät tietävät hyvin kaupungin lukuisat upeat ilmaismuseot ja tapahtumat, mutta tässä tuliaisina pari uudempaa ilmaisvinkkiä kaupungissa vierailevalle:
 
Sky Garden. Kuva Flickr.

Sky Garden

Sky Garden on Walkie Talkie -nimellä tunnetun rakennuksen huipulla sijaitseva näköalapuutarha. Korkeutta rakennuksella on 155 metriä, siis parikymmentä metriä enemmän kuin London Eye – maailmanpyörällä. Etuna on myös ulkoterassi, josta pääsee ihailemaan Lontoon näkymiä joen suuntaan. Vierailu Sky Gardenissa on ilmaista, pitää vain varata liput ajoissa etukäteen. Lippuja on tarjolla kahdelle seuraavalle viikolle, sen pidemmälle ei etukäteen voi buukkausta tehdä. Auringonlaskun aikaa ajoittuvat vierailuajat  menevät aina ensin, mutta päiväaikaan lippuja on yleensä hyvin tarjolla.  Sky Garden sijaitsee Fenchurch Streetillä, Cityn alueella. Lähin metroasema on Monument. Vierailu Sky Gardenissa on varteenotettava vaihtoehto London eyehin jonottamiselle.



Westminster Abbey

Goottityylinen Westminster Abbey on yksi Lontoon tärkeimpiä nähtävyyksiä. Katedraali on yksi Lontoon neljästä UNESCON maailmanperintökohteesta. Kirkossa on vietetty  on vietetty 38 kruunajaiset ja 26 kuninkaalliset häät. Kirkko tunnetaan mm. prinssi Williamin ja Catherine Middletonin hääkirkkona.

Westminster Abbey Quire kuninkaallisten häiden aikaan. Kuva Flickr.

En ole koskaan ennen tullut vierailleeksi kirkossa sisällä. En vaan ole ollut rakennuksesta niin kiinnostunut, että olisin halunnut maksaa sisäänpääsystä ja kierroksesta parikymppistä. Kirkollisiin toimituksiin ja tilaisuuksiin osallistuminen on Westminster Abbeyssä kuitenkin ilmaista. Perinteisen aamujumalanpalveluksen lisäksi kirkossa järjestetään liki päivittäin mm. urku- ja kuoromessu. Me osallistuimme sunnuntai-illan iltahartauteen, jonka musiikista vastasivat kirkon poika- ja mieskuorot.  Kokemus oli melkoisen ainutlaatuinen; tunnelma oli harras ja (anglikaaniseen tapaan?) melko muodollinen mutta lämmin ja tunnelmallinen. Kuorot soivat niin upeasti, että selkäpiitä pitkin kulki väristyksiä. 

Westminster Abbeyssä ei saa valokuvata joten liitteenä olevat kuvat on napattu kirkon esitteestä.




Ps. Pikkupojat ovat pikkupoikia vähän muodollisemmissakin yhteyksissä; minäpäs tiedän minkä kuoropenkin alla Westminster Abbeyssa on tuore räkäpallo… 

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Lukuhaasteen avaus; Syrjästäkatsojan tarinoita 1-3


Yli 20 vuotta sitten menin synnyttämään keskimmäistä lastani. Synnytys ei oikein ottanut edetäkseen, niinpä koetin kuluttaa aikaa lukemalla sen ainoan kirjan, joka synnärin käytävältä löytyi, eli Enni Mustosen jonkun romaanin. Kirja tuli (pätkissä) luettua ja lapsikin viimein syntyi. Myönnettäköön, että minkäänlaiselle rakentavalle kirjallisuuskritiikille eivät olosuhteet olleet parhaat mahdolliset, mutta muistan pitäneeni kirjaa ihan hirveän huonona huttuna.   
Lapsi sai kuitenkin ( kirjasta huolimatta)  etukäteisen suunnitelman mukaisesti nimekseen Enni.

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa on kohta, jossa luetaan kirja kirjailijalta, jolla on sama nimi kuin jollain perheenjäsenellä.  Eihän tilaisuutta voinut mitenkään  jättää käyttämättä, vaan nyt saisi Enni Mustonen minulta uuden mahdollisuuden.  Syrjästäkatsojan tarinat -kirjasarjan suuri suosio oli herättänyt kiinnostuksen.  Lainasin kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa ja luin ne peräkkäin. Varmasti tulen lukemaan myös osat 4-5, jahka kirjaston varausjono liikahtaa.


Kirjasarja yllätti ihan myönteisesti. Se ei ole ainoastaan kiinnostava nuoren tytön kehityskertomus, vaan myös mielenkiintoinen ajankuvaus. Tarinan taustalla kulkee maaseudun työväestön olosuhteiden muutos,  kielitaistelun vuodet, kansallinen herääminen, suomalaisen taiteen kultakausi,  sortovuodet, itsenäistyminen ja maailmanpalot… Iidan tarina yksinään ei riittäisi pitämään minun mielenkiintoani yllä viiden kirjan verran, mutta tarinan tiukka ankkuroiminen ympäröivän yhteiskunnan tapahtumiin ja oikeisiin historiallisiin henkilöihin kannattelee tarinaa.

Enni Mustosen (alias Kirsti Mannisen) huolellista taustatyötä ja historiantuntemusta on monella suulla kehuttu. Esimerkiksi Emännöitsijä -kirjan pääasiallisen tapahtumaympäristön, Elisabetinkatu 27:n,  yksityiskohdat piharakennuksia myöten on kirjailija selvittänyt tutkimalla vanhoja rakennuspiirustusten arkistoja. Eli voin lukiessani luottaa siihen, että kuvaukset kaduista, ulkohuusseista, porttikäytävistä ja puuvajoista tai vaikka vaatetuksen yksityiskohdista ja ruoka-aineista vastaavat historiallista todellisuutta.


Vaan mitä sitten syntyy kun yhdistetään todellisia menneisyyden tapahtumia ja oikeiden historiallisten henkilöiden elämänvaihteita kuvitteellisten henkilöiden ajatuksiin ja tapahtumiin. Onko mitään syytä antaa krediittiä historiallisten faktojen tarkkuudesta, jos samaan soppaan kuitenkin sekoitetaan oikeiden ihmisten kuvitteellisia sanoja, tekoja ja tunteita?

Paimentyttö -kirjassa satusetä Topelius perheenjäsenineen on vielä melko maltillisessa roolissa, pelkkänä taustana Idan tarinalle.  Lapsenpiika -kirjassa `julkkis`panokset jo suurenevat, kun keskeiseksi materiaaliksi muodostuu Jean Sibeliuksen elämä ja avioliitto, alkoholinkäyttö, luomistuskat,  läheisten mielenterveys ja perhetragediat. Toki kaikki ne ovat aiheita, joista virallinen historiantutkimuskin on Sibeliuksen kohdalla paljon materiaalia tuottanut. Sarjan kolmannessa osassa sitten jo unohdetaan kaikki häveliäisyys oikeiden, kaikkien suomalaisten tuntemien kulttuurihenkilöiden hyödyntämisessä, ja sanojen ja tunteiden lisäksi tehdään historialliselle henkilölle (Edelfelt)  jo kuvitteellinen lapsikin.

Vaikka tykkään populaarihistoriasta ja historian popularisoinnista, silti jokin tämänkaltaisessa historian viihteellisessä hyväksikäytössä  ärsyttää.  Mistä lukija voi erottaa, että  Sibeliuksen perheen  Kirsti-vauva on todellisuudessakin ihka oikeasti syntynyt ja kuollut lapsi  ja että seuraavassa kirjassa syntyvä piikatytön ja Albert Edelfeltin lapsi on ainoastaan kirjailijan mielikuvitusta.  No juu, reilut sata vuotta on ehkä  riittävän pitkä aika, että tässä kohtaa voi hyvin huokaista vastaukseksi edelliseen kysymykseen, että haloo, mitä väliä ?   En edes sano, etteikö faktaa ja fiktiota saisi kaunokirjallisuudessa sekoittaa.  Antaa mennä siitä vaan, viihdettähän tässä tehdään, eikä mitään historiantutkimusta.  Mutta entä jos Idan ja tyttärensä tarina jatkuu vielä pitkälle kohti nykyaikaa. Milloin kirjasarjassa tulee vastaan se hetki jolloin oikeiden historiallisten  henkilöiden yhteyteen ei voi enää ympätä fiktiota?


Onneksi Idasta kasvaa kirjasarjan edetessä riittävän mielenkiintoinen kirjallinen hahmo, jotta syrjästäkatsojan tarinat on lievästä ärsytyksestä huolimatta toistaiseksi oikein hyvä lukukokemus. Toivottavasti jatko-osissakin yhteiskunnallinen ajankuvaus pysyy edelleen keskiössä eikä homma latistu pelkäksi juonivetoiseksi hutuksi ja historiallisten nimien tiputteluksi.  


Helmet-lukuhaasteen sijoittelut;

Paimentyttö kohtaan 3; kirja aloittaa sarjan

Lapsenpiika kohtaan 37; kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Emännöitsijä kohtaan 46; kirjan nimessä on vain yksi sana.




tiistai 9. tammikuuta 2018

Rottinkikorin monet raidat


Jos on elänyt viime viikot toinen käsi kokoaikaisessa liikkeessä suklaarasian ja suun väliä ja toinen käsi tiukasti kiinni kirjassa tai kaukosäätimessä, niin tarvitseeko kauheasti kummastella ettei blogiin oikein jutunjuurta iske.  Okei, ollaan sitten blogitalviunilla, ei haittaa, duunataan enemmän sitten  kun siltä alkaa tuntua.

Toki jotain pientä välillä tapahtuu, viikonlopun kirppislöytö oli euron rottinkikori, joka heti kotiin päästyä sai raidat kylkeensä.  



Halusin korin kylkeen raidat vähintään kahdella värillä. Siinä olisi sitten samalla hyvä tilaisuus vertailla, että miten kalkkimaalilla spreijaaminen eroaa tavallisista spraymaaleista, kun maalattavana on tämmöinen perinteinen materiaali. Korin keskimmäinen raita on maalattu kalkkimaalisprayllä. Korin suuaukko ja pohjaraita puolestaan `tavallisella`   autotarvikekaupan valkoisella spraymaalilla.



Ja voi veljet, kyllä spraymaaleissa vaan on eroja. Kalkkimaalispray peitti yhdellä spreijauksella, kuivui nopeasti ja hajuttomasti ja on kuivuttuaan kivan mattapintainen. Valkoiset raidat puolestaan vaativat useamman spreijauskierroksen, eikä sittenkään maalausjälki vakuuta. Maalatessa leijaili ympäristössä  melkoinen maalinkatku eikä kori ole kuivuttuaankaan täysin tuoksuton siltä kohdin.  Lopputulos on minun silmiini aika muovisen oloinen, ei siis ollenkaan niin luonnollisen näköinen kuin kalkkimaalilla maalattu osuus.   


Taas kerran Vintagentissa kuljetaan näiden hittituotteiden kohdalla vähän jälkijunassa, mutta viimeistään nyt olen myyty kalkkimaalille.

perjantai 29. joulukuuta 2017

Lukija joka juuttui Helmet-haasteeseen ... ja hyvä niin



Eletään vuoden tokavikaa päivää ja tänään on julkaistu vuoden 2018 uusi Helmet-lukuhaasteen lista. Nyt on se hetki, jolloin on pakko myöntää, että kuluvan vuoden lukuhaaste jää Vintagentin osalta paria kirjaa vajaaksi.  Tässä kuitenkin vielä viimeiset täydennykset vuoden 2017 listaan sekä jo ensimmäinen uuden haasteen kuittaus. 


Fakiiri joka juuttui IKEA-kaappiin -kirjalle ei enää löytynyt laskeutumiskohtaa tämän vuotisen haasteen listalta joten  se  pääsee (ansaitusti)  aloittamaan vuoden 2018 haastelistauksen.

17 Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (2018) ; Romain Puértolas - Fakiiri joka juuttui IKEA-kaappiin

..hän olisi halunnut sanoa myös, että elämä on kallisarvoinen eikä sillä kannata leikkiä ja että siitä, että poika saapuisi Eurooppaan kuolleena, hukkuisi mereen, tukehtuisi ahtaaseen piiloonsa pakettiauton perälle tai saisi myrkytyksen polttoainerekan säiliössä, ei hyötyisi kukaan ~ Ajatušatru muisti, mitä hän oli tuntenut pudotessaan kuumailmapallossa mereen, hän muisti pelkonsa siitä, että kuolisi yksin ja nimettömänä, ettei häntä löydettäisi koskaan, että hän katoaisi maanpinnalta noin vain, aallon huuhtomana, kuin pyyhekumilla pois pyyhittynä. Ja nuorella afrikkalaisella oli varmasti perhe, joka odotti häntä jossakin, tällä puolella Välimerta, tällä mantereella. Hän ei voinut kuolla. Hän ei saanut kuolla.”

Poimin kirjan mukaan kirjastosta ajatuksella saada `suoritus`  kohtaan kirjasta, jossa kukaan ei kuole. Fakiiri Ajatušatru (lausutaan ai tuo sattuu) lentää Pariisiin tarkoituksena hankkia IKEAN  mainostama edullinen piikkivuode. Fakiiri piiloutuu yöpymään IKEAN vaatekaappiin ja päätyy heiteltäväksi ympäri Eurooppaa ja vähän ylikin.

Kuvittelin kirjan olevan kevyt hassuttelu; nopeasti luettu ja äkkiä unohdettu. Miten täydellisen väärässä olinkaan ennakkokäsitykseni kanssa. Minua ei olisi pelastanut oikeille jäljille edes kierros kirjablogien arvosteluissa. Nekin tuntuvat olleen vähän ymmällään tämän kirjan edessä.  Miten tähän oikein kuuluu suhtautua? Useimmissa arvosteluissa puhutaan kirjan viihdyttävyydestä, hauskuudesta tai muka-hauskuudesta. Muutamissa kirjoituksissa kyseenalaistetaan tapa sekoittaa huumori äärimmäisen vakavan aiheen käsittelyyn.

Kirja on ehkä lajityypiltään jonkinlainen kirjallinen screwball-farssi, satiiri tai aikuisten satu, jossa kaikki on mahdollista eikä mahdollisen ja mahdottoman rajanvetoon kannata takertua. Silti tarinan juju on jossain muualla kuin näissä piirteissä.  Kustantajan omilla sivuilla puhutaan humaanista kommentista länsimaisen yhteiskunnan tavasta kohdella laittomia siirtolaisia.  Kepeys ja keveys on vain näennäistä,  ainakin minut kirja pysäytti  äärimmäisen pienin mutta tehokkain keinoin.

Erityismaininta Taina Helkamon (lausutaan Hell! Come on..) suomennokselle, kirjan sisältämät erisnimien lausuntaohjeet ei liene ollut ihan helppo pala suomentajalle.

Vintagentiltä (lausutaan viintä kenttään) siis vahva suositus tälle kirjalle. Ja jos sitten kirjasta jää mieleen muutakin kuin onnettomalla tavalla  onnekkaan fariirimme kohtalo, voi laittomien siirtolaisten todellisuudesta lukea lisää vaikka Fabio Gedan Krokotiilimeri -kirjasta.

5  Kirjassa liikutaan luonnossa (2017);  Älä astu sieluuni kengät jalassa – Paola Pigani

”On turha kertoa sodastamme. Kaikki saivat vain oman osansa kurjuutta. Suu pysyy tikattuna kiinni, vaikka neulat pistelisivät ihon alla. Kun muistelen lapsiani ja heidän isäänsä iltanuotiolla, minusta tuntuu ettei elämältä pidä vaatia liikoja. Uljaita hevosia, äidin kaunista lauluääntä ja jälkikasvua kahlailemassa kaislikossa. Meidän maamme ei ole Ranska; se on jotain muuta – tuonnempana, puiden ja jokien suunnalla meitä odottavien valkeiden ääri.”


Romanien kohtalo ja kokemukset II maailmansodassa on aihe, jota on alettu käsitellä ja tutkia vasta aivan viime aikoina. Edelleenkään ei ole tarkalleen tiedossa, kuinka monta romania sai surmansa holokaustissa. Arviolta 25-50 prosenttia Euroopan romaneista tapettiin tai kuoli leireillä. Leireille internoidut romanit eivät saaneet sodan jälkeen korvauksia menetyksistään.  Romaniperheen keskitysleiritarina muistuttaa meitä lähimenneisyytemme kauhuista sellaisesta näkökulmasta josta sota-aikaa ei juurikaan ole kuvattu.  Romaani kertoo myös yhteisöllisyydestä ja sen voimasta  sekä kyvystä myötätuntoon silloinkin, kun maailma ympärillä tulee hulluksi.

Kirjailija Paola Pigani kertoo romaanin kirjoittamisen olleen ainoa mahdollinen tapa käsitellä aihetta, tietokirjaa hän ei olisi rohjennut aiheesta kirjoittaa.  Kirja on surumielinen tarina hiljalleen katoavasta elämäntavasta, jonka sota ja sitä seurannut uusi aika asettivat mahdottomia haasteiden eteen.

Täyttää myös erinomaisesti kohdan 10; kirjan kansi on mielestäni kaunis.


23 Käännöskirja; Salaisuuden kantaja – Kate Morton

Kate Mortonin Salaisuuden kantaja on jo toinen kirjailijan kirja omalla haastelistallani. Kirja olisi sopinut mainiosti myös sukutarinaksi. Mortonin kirjojen yhdistävä tekijä onkin perhesalaisuudet. Salaisuuden kantaja on tähänastisesti lukemistani Mortonin kirjoista suosikkini. Edellisten Mortonin kirjojen tapaan tämänkin kirjan vahvuus on ihon alle menevät ajankuvat. Monesti minusta Mortonin kirjoissa henkilöiden kuvaus jää puolestaan  vähän ohuenlaiseksi, tässä kirjassa henkilöhahmot tulivat kuitenkin läheisemmiksi kuin edellisissä lukemissani kirjoissa. Totuttuun tapaan Mortonin kirjat sisältävät aina yllätyksiä ja odottamattomia juonenkäänteitä, niin tämäkin.


”Tätä nykyä oli niin paljon ihmisiä, jotka itkivät tyynyynsä. Jimmy ajatteli kaikkia niitä eksyneitä sieluja, joita hän oli kuvannut sodan alkamisesta lähtien, riistettyjä ja surevia, toivottomia ja urheita, ja hän katsoi Dollya, joka sytytti uuden savukkeen ja poltti sitä hätääntyneenä ja niin kovin erilaisena kuin se tyttö, jonka silmät olivat olleet täynnä naurua meren rannalla, ja hän ajatteli, että luultavasti oli paljon ihmisiä, jotka isän tavoin toivoivat voivansa palata entiseen.
Tai siirtyä eteenpäin. Tulitikku katkesi hänen sormissaan. Taaksepäin ei voinut mennä, se oli pelkkää toiveajattelua, mutta nykyhetkestä johti pois toinenkin tie, ja se tie vei eteenpäin.”

38 Kirja jossa mennään naimisiin (2017); Paula Hawkins – Nainen junassa


Oikeammin kyseessä  kirja on kirja jossa ei pitäisi mennä naimisiin tai erotaan. Kirjan trillerimäiset tapahtumat kiertyvät monella eri tavoin avioliiton ja parisuhteen ympärille.  Rachel matkustaa joka päivä samalla paikallisjunalla. Junan ikkunasta hän alkaa seurata radanvarren talossa asuvaa pariskuntaa joille hän mielessään  kuvittelee täydellisen onnen, kuin vastakohdaksi omalle sotkuiselle elämälleen. Eräänä päivänä hän näkee jotakin, mikä muuttaa kaiken.  Pian Rachel tulee kietoutuneeksi yhä kohtalokkaammalla tavalla pariskunnan elämään.


Kyseessä on melkoinen kohukirja. Tätä on paljon luettu ja kehuttu. Itse en ollut kauhean vaikuttunut, perusdekkari minusta. Ehkä pidin lukiessa turhan kovaa kiirettä, seuraavan Hawkinsin kirjan voisi koittaa malttaa kuunnella lukemisen sijaan.



Helmet 2017 lukuhaaste oli kokonaisuudessaan hieno kokemus. Haasteen myötä päädyin lukemaan kirjoja joihin muuten ei olisi tullut tartuttua. Uuden haasteen osalta pyrin ehkä vieläkin enemmän poistumaan omalta mukavuusalueelta ja etsimään haastekohtiin sopivia kirjoja enkä siis tämänvuotiseen tapaan ensisijaisesti etsimään sopivia haastekohtia lukemilleni kirjoille.  Nähtäväksi jää, taas mennään..

perjantai 22. joulukuuta 2017

DIY; Polkagris-kynttilät & glögituunaus



Viime viikonloppuinen  kynttilöiden spraymaalaus oli sen verran mukavaa ja helppoa hommaa, että pitihän tuota samantein  kokeilla uudelleenkin. 


Vuosi vuodelta meidän kodin joulu on alkanut näyttää enemmän ja enemmän punavalkoiselle.  Olen nähnyt polkagris -karkkikeppejä käytettävän paljon kattauksissa ja siitäpä tuli mieleen kokeilla spraymaalata  joulukattauksen kruunuksi  polkagris-kynttilöitä.




Vuonna 1859 sai ruotsalainen  yksinhuoltajaleski Amalia Erikssonin Grännan kylän maistraatilta luvan valmistaa punavalkoisia piparmintunmakuisia sokerileivonnaisia. Amalia nimesi  karamellit polkkapossuiksi -  polkagris. Polkagris on tangon muotoinen käsityönä valmistettu makeinen ja ehkä  Ruotsin suosituin matkamuisto.   Nykyään karamellitaikinasta tehdään peruspötköjen lisäksi myös keppejä, tikkareita ja irtokaramelleja.




Minun polkagris-kynttiläni syntyivät teippaamalla tavallisiin Ikean kruunukynttilöihin raitoja sähkömiehenteipillä.  Osa teipeistä on puolitettu, jotta lopputulos olisi oikean polkagris-kuvion tavoin vaihteleva.


Teippauksen jälkeen maalasin kynttilät Glamour red -kalkkimaalispraylla. Tovi odotusta ja teipit veks; melkoisen helppoa ja lopputuloskin vastaan ajatusta. Kalkkimaalispray on vesiliukoinen eli ei sisällä myrkyllisiä liuottimia. Tuote on myös DFC-vapaa eli ei rasita otsonikerrosta.  Kynttilöitä siis uskaltaa polttaa ilman pelkoa maalinkärystä.



Glögiä uudella twistillä

Ennen jouluaaton kattausta, pääsivät kynttilät jo koristamaan tämän päiväistä glögikattausta. Rusinat kuuluvat glögiin ihan erottamattomasti, mutta mantelilasturoskasta en niin perusta. Nytkin purkin kyljessä lukee MANTELI, mutta oikeasti siellä on tarjolla pieneksi pilkottuja lakritsinpaloja. Hiljalleen pehmenevä laku antaa juuri sopivan pikkiriikkisesti makua glögiin. Kannattaa kokeilla, usko minua!




Pintyplus Chalk Finish Spray Paint  Glamour red -maali saatu maahantuojalta, kiitos!