Hae tästä blogista

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Menovinkki sunnuntaille


Tulin vain nopsaan huikkaamaan menovinkistä tälle sunnuntaipäivälle.


Aikalailla sattumalta osuimme eilen vierailemaan Lohjan Menneen ajan joulumarkkinoilla, jotka pidetään Lohjan keskiaikaisella kirkonmäellä. Odotukset eivät olleet suuren suuret, tai ehkä ihan olemattomat. Ehkä juuri siksi tapahtuma pääsi täydellisesti yllättämään.  Markkinoilla oli yli 200 myyntipaikkaa. Myynnissä saa olla vain käsin tehtyjä, ei teollisia tuotteita. Kojut oli kauniisti rakennettu ja niiden somistukseen oli selvästi nähty vaivaa. Myyjiä onkin ohjeistettu, että muovia ei kojurakenteissa saa näkyä.


Ihmispaljoudesta huolimatta markkina-alueella oli mukavaa liikkua ja ilmapiiri oli leppoisa. Minusta tapahtuma pesee mennen tullen esimerkiksi pikkaisen snobistiset Vanhan suurtorin joulumarkkinat Turussa. Lohjan joulumarkkinoilla valikoima on jollainlailla `maanläheisempi`, kuitenkin ilman että mennään hiukkaakaan metrilakuosastolle. Vielä kun olisi sää suosinut…

Tästä voisi tulla meille uusi jouluperinne.



Lohjan Menneen ajan joulumarkkinoita vietetään vielä tänään sunnuntaina 10.12.2017  klo 11-16.  Markkinoilla vierailuun voi liittää vaikka  kauneimmat joululaulut Pyhän Laurin kirkossa.  Lisätiedot ja markkina-ohjelma löytyy osoitteesta http://www.menneenajanjoulumarkkinat.fi/

maanantai 4. joulukuuta 2017

Panostaako vai pihistääkö ?



Teki mieli nahkasomisteista kynttilälyhtyä.  Sellaisilla konjakinvärisillä nahkanauhoilla somistettua ja ripustusnarulla varustettua lasilyhtyä.  Jotain tämänkaltaista:

Ihan näin paljon en halunnut mielihalustani maksaa. Voisikohan sitä yrittää pihistää ja  tehdä  ihan itse?

Hyllystäkin löytyi juuri sopivan kokoinen lasipurkki. Ongelmaksi muodostui yhtä leveiden  ja samanväristen nahkavöiden löytäminen. Kaupastahan noita olisi saanut ostettua juuri tarpeellisen määrän, mutta kun kerran lähdin tekemään pihistys -periaatteella, niin ei antanut luonto periksi käydä ostamassa nahkavöitä hommaa varten.  


Sen sijaan käytin  materiaalina risan kasarinahkatakin helman ja hihansuut. Ripustusnaru on vanha vyö. Nahankappaleet on yhdistetty toisiinsa metallisilla painoniiteillä.


Vanha lasipurkki, vanha nahkatakki ja nahkavyö, pari niittiä varastosta. Nollabudjetilla siis. Lopputulos on aika raffi, mutta niinhän se usein tapaa olla kun nahkalla ja niiteillä leikitään…



PS. Kun olin saanut purkin valmiiksi, satuin löytämään paikan (Supernova.fi) jossa myydään kaikenlaista armeijoiden ylijäämätavaraa, mm. edullisia nahkahihnoja. Pitänee ehkä vähän panostaa, laittaa tilaus sisälle  ja tehdä vielä toinen moinen, ehkä enemmän esikuviensa näköinen.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Sammalkranssi sai asukkaat


Jotkut ne vaihtavat sisustuksen tekstiilejä aina vuodenajan ja juhlapyhien mukaan.  Meillä mennään samoilla verhoilla ja koristetyynyillä kesät talvet, joulut ja juhannukset.

Sen sijaan vuodenajat ja juhlapyhät näkyvät ulko-oven kranssin alituisena vaihtumisena.  Syyskauden aloitti käpykranssi. Pakkasten alkaessa lähestyessä saivat kävyt päälleen suolahuurteen.  Ihan oli kiva, mutta syksyinen juttu. Jouluksi tarvittiin siis jotain uutta.  
 
Käpykranssi sai väistyä

Olen nähnyt kuvia kauniista sammalkransseista ja semmoista alkoi tehdä mieli. Meidän takapihalla sammal onkin likipitäen ainoa asia joka kasvaa ja lisääntyy. Sinnepä  siis.. Vaan en sitten kuitenkaan raaskinut kerätä pihamaan litteää sammalta vaan metsään asti piti mennä sammalta poimimaan.
 
Tilalle metsäinen sammalkranssi
Työskentelyn pohjaksi otin pohjaksi vanhan risukranssin, jonka ympärille rullasin kerroksen sanomalehden suikaleita. Teippasin homman kasaan maalarinteipillä.  Sitten aloin asetella sammalta kranssipohjan ympärille. Kiinnitys tapahtui rautalankaa kieputtamalla. Koska metsästä tuli kerättyä karhunsammalta, on lopputulos aikalailla ajateltua rehevämpi; melkoinen pienoismetsä.


Olemme työlasten kanssa käyneet metsässä kasa lelueläimiä mukanamme rakentelemassa niille pesiä ja koteja. Siitä innostuneena päädyin asuttamaan eläimiä kranssiinikin. Nämä taitavat olla Schleisin eläinhahmoja. Olen joskus ostanut näitä kirppikseltä `johonkin varmaan tarvii` -ajatuksella. Nyt siis kettu ja kaniini kotiutuivat sammalmättääseen. Pieni bambipoikanen emonsa kanssa saivat kodin murattiruukun juurelta.


Ketun jalat ovat niin syvällä sammaleessa, että hyvin pysyy paikallaan. Jänis sen sijaan pitänee pelastaa pois kranssista, kun on jo pari kertaa löytynyt kynnykselle pudonneena. Kummallista ovenpaiskojaporukkaa tuntuu täällä asuvan…



PS. Tämä nyt on ennenkin sanottu, mutta muistathan ettei sammal kuulu jokamiehenoikeuksien piiriin, vaan sen keräämiseen pitää olla maanomistajan lupa.

torstai 23. marraskuuta 2017

Adalmiinan Helmi


Pieni Lintu  -blogin tämän viikon makrotex-kuvahaasteen aihe on kollaasin tekeminen. Kamera oli sattumalta mukana viime viikonloppuna pikapiipahduksella sisustusnavetta Adalmiinan Helmeen Paimiossa. Adalmiinan Helmi syntyi vuonna 2004 vanhaan kivinavettaan. Turusta Paimioon ajaa parissakymmenessä minuutissa, Salosta samoin.  Saatan ajaa toistekin; yleensä stressaannun joulukaupoissa ja koriste-esineosastoilla, mutta Adalmiinasta tarttui mukaan sellainen kiireetön joulutunnelma.



Psst. Tekstilinkki ei ole semmoinen affilia..tshiu-linkki vaan ihan tavallinen linkitys. Kannattaa käydä jos lähistöllä liikut. Kannattaa käydä myös katsomassa Pieni Lintu blogissa minkälaisilla kuvakollaaseilla ovat muut haasteeseen osallistuneet.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Sarvet ojossa sisustamaan


Kausisisustaminen ei ole Vintagentin juttu sitten yhtään.  Tunnen itseni ja tiedät, että jouluiset sisustustekstiilit ja koriste-esineet tuppaavat jäämään esille vähintään pääsiäiseen asti. Joskus muinoin, kun lapset olivat pienempiä ja kotia koristeltiin enemmän,   tonttuja bongattiin sieltä täältä vielä vappunakin..


Ei siis mitään joulupukki ja tonttu -aiheisia koriste-esineitä tai tekstiilejä meille, niin eipä sitten tarvitse stressata toisessa päässä juhlakautta..¨



Sen sijaan erilaisia sarvipäitä (porot, peurat, hirvet.. mitä näitä nyt on) on viime aikoina hiipinyt osaksi sisustusta. Viimeisenä lisäyksenä sarvipäiden sarjassa  kehyksiin päätyi  kaksi peura-aiheista lahjakassia.  Samassa sisustuspuuskassa tuli siirrettyä entinen puulaatikoista tehty  `ruokakomero` olohuoneeseen lankojen ja kankaiden  säilytystä varten.




Melko värikylläistä meillä täällä. Saattaapa olla, että punainen tehosteseinä on nyt aikansa elänyt ja vaihtuu joulun mentyä johonkin neutraalimpaan sävyyn. Tai ehkä sittenkin pääsiäiseen mennessä, voi mennä vappuun astikin…


maanantai 6. marraskuuta 2017

Saisiko olla rusinoita mun pullasta ?


Kuluneen kuukauden kuuma puheenaihe somessa on ollut kuohunta blogimaailmassa. Koko genre käy kuulemma kuolinkamppailua tai on vähintään syvässä uskottavuuskriisissä. Yksi jos toinen ison mittaluokan bloggaaja on ilmaissut olevansa kyllästynyt blogimaailman kaupallistumiseen, pinnallisiin yhteistyökuvioihin ja yleiseen kiiltokuvamaisuuteen .  Blogien on kuvattu olevan nykyään yhtä tylsiä ja laimeita kuin eilinen kylpyvesi.  Tähtiblogit ovat ulkonäöllisesti nousseet aikakauslehtien tasolle, paikoin yli ja ohikin. Tuotetaan kauniita kuvia yhteistyötahojen tuotteista ilman sen suurempaa sisältöä.  Riittää kun kuvat ovat siloiteltuja ja se vähäinenkin teksti sujuvaa ja neutraalia. Samat purkit, samat tuotemerkit, samat smoothiet ja macaronsit joka hemmetin blogissa. Ja kyllä, itsekin olen pannut tämän asian merkille..

Enää ei kuulemma uskalleta tehdä räväköitä keskustelun avauksia ja pistetä kunnolla persoonaa peliin, jottei vaan ärsytettäisi ketään; lukijaa tai yhteistyökumppania. Niinpä!



Ymmärrän toki ongelman, siis jos blogin kirjoittaminen on pää- tai sivutulo tai sellaisesta tulevaisuudesta itselleen haaveilee. Mutta hei oikeasti! Suurin osa meistä blogin pitäjistä on edelleen ihan jotain muuta. Harrastajia. 

Olen Vintagentin historian aikana tehnyt muistaakseni kaksi tai kolme ns. yhteistyöpostausta. Näissä yhteistyöpostauksissa  olen itse valinnut aiheen ja pyytänyt lukijoille arvottavaksi jonkin aiheeseen liittyvän tuotteen. Itselleni en ole näissäkään yhteyksissä pyytänyt mitään ns. palkkiona kirjoittamisesta. Vintagentin kautta olen saanut tasan yhden  (1 kpl) lastenkirjan arvostelukappaleena, siinä siis kaikki mitä olen  materiaalisesti Vintagentin kirjoittamisesta hyötynyt!



Aika iso siivu Vintagentin lukijoista tulee tänne erilaisten facebookin diy- ja askarteluryhmien kautta koska olen säännöllisesti linkittänyt sivuille sivuston aiheeseen sopivia postauksiani.  Viikonloppuna huomasin, että facebookin suurin suomalainen askarteluryhmä muutti sääntöjään niin, ettei blogistien omia juttulinkkejä enää hyväksytä sivustolle.  Tämä siksi, että jotkut ryhmään kuuluvat ovat kokeneet blogien linkit mainostamiseksi ja kävijöiden  kalasteluksi omaan blogiin.  


No hei haloo! Juuri siitähän tietysti  onkin kyse. Olen keksinyt kivan idean, toteuttanut sen, dokumentoinut, kuvannut työvaiheet, kirjannut ohjeet ja usein sitonut tämän kaiken tarinan muodossa yhteen.  Olen leiponut kokoon kokonaisen jutun. Tietysti haluan, että tekemäni työ palkitaan lukemalla koko blogipostaukseni aiheesta. Tietysti haluan kävijöitä ihan sinne blogiin asti. Sen sijaan nyt saan jakaa ryhmässä vain yhden kuvan, enkä enää kuvalinkkiä sinne missä koko tarina olisi jo tarjolla. Jos joku ryhmässä kiinnostuu kuvani perusteella tuotoksestani, hänen täytyy nyt  kommenteissa  kysyä tarkempia ohjeita, materiaalitietoja, lisäkuvia yms yms   Jos haluan olla avulias ja kohtelias täytyy minun kerrata ohjeet ja tekovaiheet uudelleen keskustelussa vaikka blogilinkki tarjoaisi suoran reitin valmiin leipomuksen luo. Eli saan tarjoilla vain rusinoita pullasta, en koko kakkua.

Ja tämä kaikki vain siksi, että jotkut kuvittelevat kaikkien blogistien hyötyvän rahallisesti siitä, että saavat blogiin kävijäliikennettä.  Onko se nyt suurikin vaiva olla klikkaamatta sitä blogilinkkiä jos niin hitokseen paljon huolestuttaa, että blogin kirjoittaja jotenkin hyötyy siitä että blogissa kävijämäärät kasvaa.   

Minusta kyseessä on vähän sama asia kuin se, että kirjan lainaamisen tai ostamisen sijaan lukisin kirjakaupassa pelkästään takakannen tekstin ja julistaisin sen olevan vallan riittävä lukukokemus kyseisestä hengentuotteesta.

Ollaan huolissaan, että blogit kaupallistuvat ja sisältö kevenee, mutta miten ihmeessä niitä lukijoita sinne sisällön luo sitten houkutellaan jos kaikki mainostaminen luokitellaan tarkoitusperiltään epäilyttäväksi ja kaupallishakuiseksi. 



Okei, okei ehkä ilmassa on pientä  turhautumista.  Isot toimijat ovat sössineet blogigenren siihen hanttiin, että kaikki blogit (pienet ja isot) kärsivät nyt kävijäkadosta ja uskottavuuskriisistä. Aiheettomasta kateudestakin.

Jos Vintagentti olisi kirjablogi, vaihtaisin ärsyyntyneenä ehkä blogin pitämisen suosiolla vaikka paikallisessa kahvilassa kokoontuvaksi kirjallisuuspiiriksi Mutta mikä on vaihtoehto askartelua, tuunausta ja käden taitoja harrastavalle ihmiselle? Pistääkö blogipillit pussiin ja siirtyä esittelemään tuotoksiaan kansalaisopiston harrastekokoontumisiin, mitä?

Niin ja siis hei, ei mulla mitään niitä yhteistyökuvioita vastaan ole. Niitä ei ole vaan tullut. Kiva olisi jos tulisi, pääsisipä edes päättämään, että kiinnostaako vaiko eikö kiinnosta.. 

 🦊🦊


Kuvituksena viikonlopun ulkona ahertamisen tuloksia. Kuihtunutta kauneutta.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Helmet-haasteen loppusuoralla

Kuva Ninka Reittu.
Helmet-lukuhaaste osoittaa hieman hiipumisen merkkejä - näiden sijoittelujen jälkeen jäljellä on kuitenkin enää kymmenen haastekohtaa...

22  Kuvitettu kirja; Hannele Lampela – Prinsessa Pikkiriikki

Taiottaisiinko aikuiset himskattiin määräilemästä?

Prinsessa Pikkiriikki on mitä ihanin, tuhmin ja kiltein tyttö, joka maailmassa asustaa. Nyt sinä tietysti ihmettelet, miten voi olla tuhma ja kiltti yhtä aikaa, mutta ei se ole ollenkaan vaikeaa. Välillä voi olla ihan vahingossa tuhma, kun yrittää olla kiltti, ja niin käy Pikkiriikille varsin usein. Aikuisten määräykset kun ovat toisinaan aika sekavia ja sitten toisinaan on hauskaa olla tuhma ihan tarkoituksella, vai mitä?”

Hannele Lampelan (Rakkaudella, Hannele) esikoiskirja Prinsessa Pikkiriikki kertoo pikkaisen ystävän tärkeydestä,  vähän kiusaamisesta ja  paljon siitä, miten aikuiset yrittävät määrätä ja rajoittaa lasta.  Prinsessa Pikkiriikki kuvaa lempeästi ja hauskasti lapsen maailmaa, jossa pääsee toteuttamaan omia ajatuksiaan ja aloitteitaan. Siellä aikuiset taiotaan himskattiin määräilemästä ja he joutuvat luopumaan omasta vallastaan.

”Olipa kerran eräs hirveän huikea prinsessa nimeltään Tuhkimo, joka oli kuitenkin sillä tavalla pikkuisen pälikkä, että se teki aina mitä muut määräsivät.”

Prinsessa Pikkiriikki ja ystävänsä Prinsessa Pöjöläinen ovat tämän ajan Onneli ja Anneli; ystävykset täynnä nykyajan tyttöenergiaa. Prinsessoja, jotka laittavat asiat tapahtumaan sen sijaan, että tyytyisivät odottamaan prinssiä ja heiluttelemaan pinkkejä hameenhelmoja. Prinsessa Pikkiriikki  on myös uuden ajan Peppi Pitkätossu. Pikkiriikki ei tyydy olemaan kiltti, reipas ja aktiivinen, vaan samalla myös varsinainen sottainen rämäpää.   Välillä on ihan ok vähän tuhmuroida ja ajatella omilla aivoilla eikä vain kiltisti hyväksyä ja ottaa vastaan se mitä aikuiset keksivätkään määräillä. Aina ei kaikki asiat mene ihan niin kuin prinsessa suunnittelee, mutta Pikkiriikki yrittää, joskus erehtyy, välillä onnistuu ja useimmiten oppii. Prinsessa Pikkiriikki on kuin suora kuvaus tämän päivän oppimiskäsityksestä. Tarina onkin täynnä lastenhuoneen anarkiaa ja seikkailunhalua.  


Prinsessa Pikkiriikki ei ole perinteinen prinsessakirja eikä lainkaan mikään ”tyttökirja”.   Prinsessa Pikkiriikin tarina on parhaimmillaan ääneen luettuna, oma lukijakuntani koostui 3-5 -vuotiaista lapsista. Kirjassa on kolme erillistä mutta yhtenäistä tarinaa. Jos jotain, niin olisin kaivannut kirjalle lisää pituutta. Nyt tarinat loppuvat heti kun on vauhtiin päästy..
Kirjan lopussa lupaillaan jatkoa Pikkiriikin, Pöjöläisen ja Makkarakoiran seikkailuille.

35 Kirjan nimessä on erisnimi; Hannele Lampela – Prinsessa Pikkiriikin talvi



Lupauksen täyttää tänä syksynä ilmestynyt Prinsessa Pikkiriikin talvi, jossa kyseenalaistetaan aikuisten käyttämä `tontut tarkkailevat` ja `vain kiltit lapset saavat lahjoja`. Onko kumpikaan hokema koskaan todistettavasti toiminut jossain perheessä kasvatuskeinona? Siis silleen pidemmän päälle, eikä vain nanohetken verran kerrallaan. Ovatko lapset oikeasti kiltisti lahjojen toivossa vai onko kyseessä vain yksi katteeton kasvatuskeino, johon aikuiset paremman puutteessa turvautuvat. Entä jos uskallettaisiinkin pistää koko joululahjojen antamisen kulttuuri uusiksi. Voisiko ihmisten (lastenkin) olettaa käyttäytyvän hyvin toisiaan kohtaan ihan luontaisasti eikä tavarapalkinnon toivossa tai rangaistuksen uhan alla.  Laitettaisiinko siis tonttujen työnkuva uusiksi ja alettaisiin opettaa lapsiamme pois siitä ajattelutavasta, että tavaran saaminen ja omistaminen mittaa ihmisenä olemisen onnistumista.


43 Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään;  Clare Mackintosh – Annoin sinun mennä


Luin alkuvuonna Annoin sinun mennä -kirjasta kehuvia arvioita, jossa hehkutettiin erityisesti esikoiskirjan nerokasta juonta. Varasin kirjan kevään korvilla, pääsin muistaakseni jonnekin sijalle +600. Välillä varausjono tuntui liikkuvan tuskaisen hitaasti ja viimein syyskuun viimeisellä viikolla sain kirjan itselleni kirjastosta luettavaksi.
Annoin sinun mennä  on kirja josta ei kannata tietää mitään etukäteen ja josta ei oikein voi kertoakaan mitään. Kyseessä on esikoiskirja, jännitysromaani ja psykologinen trilleri. Se on kirja joka pitkästä aikaa tuntui hyvällä tavalla juonivetoiselle lukukokemukselle. Kerronta ei kuitenkaan jäänyt yhtään juonen jalkoihin tai toisarvoiseen asemaan. Toisaalta; ei kirja myöskään jättänyt syviä jälkiä mieleen ja muistiin. Se on hyvää, eikun erinomaista, lukuviihdettä mutta siinä kaikki.


49 Vuoden 2017 uutuuskirja; Katariina Vuori - Lottovoittajien pöydässä; tarinoita köyhyysrajan takaa.

”On oikeat tai hyvät köyhät ja hyvinvointivaltion valittavat, pahat köyhät. Yhdistävä piirre näissä kahdessa ryhmässä on tulojen vähyys. Eliitti määrittelee tämän jaon.”



Lottovoittajan Suomessa hyvän köyhän pitää siis olla nöyrä ja kiitollinen saamastaan. Kirjan konkreettisia tarinoita köyhyysrajan alapuolella elämisestä lukiessaan ei voi välttyä ajattelemasta, että köyhää pidetään Suomessa edelleen oman elämänsä subjektina. Köyhälle kerrotaan mitä hän on elämässään tehnyt väärin, mitä hänen nyt pitäisi tehdä, miten hänen tulisi elämäänsä elää ja millaisia asioita tavoitella. `Hyvää tarkoittavia` neuvoja on helppo jaella yleistäen ja yksinkertaistaen köyhyyden syitä ja seurauksia.  Kuitenkin todellisuus on toisenlainen; esimerkiksi ruoka-apua tarvitsevien ryhmä on edellisestä ison laman ajoista muuttunut heterogeenisemmäksi. Leipäjonoista löytyy kaikkien yhteiskuntaluokkien sillisalaatti korkeasti koulutetuista eläkeläisiin. Hyväntekeväisyyteen perustuva ruoka-apu on yhteiskunnan tukiverkoista läpi pudonneiden ja ulos suljettujen päätepysäkki ja viimeinen luukku.


Toivoisin Lottovoittajien pöydässä -kirjan päätyvän mahdollisimman monen lukulistalle. Satavuotiaassa Suomenmaassa ihmisten elämänpiirit tuntuvat loittonevan toisistaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Kirjan tarinat ja taustoitus eivät ole tirkistelyä tai päivittelyä vaan eleetön kuvaus siitä miten elämä saattaa olla arvaamatonta.